Pärnänen

Pärnänen: Lobbaus on tärkein syy, miksi jääkiekko yhdistää 100-vuotiaan, muutoin pirstaloituneen suomalaisuuden

Jääkiekko on 100-vuotiaassa Suomessa yhtenäiskulttuuria ja kansallinen symboli, kirjoittaa Jatkoajan päätoimittaja Antti Pärnänen.

Yhteisöiksi itsensä mieltävillä ihmisryhmillä on tapana kiintyä tiettyihin tärkeiksi kokemiinsa asioihin. Valtioiden mittakaavassa niistä aletaan puhua kansallisina, yhteistä olemisentapaa kuvastelevina symboleina. Englantilaisilla on merenkäynti, jalkapallo, tee ja imperialismi. Saksalaisilla autoteollisuus, nahkahousut ja pahanmakuiset kuivakakut. Ruotsalaisilla palaverikulttuuri ja PewDiePie.

Suomalaisilla on 1940-luvun sodat, salmiakki, järvimaisema, sosiaalidemokraattinen konsensus, Sibelius, Nokia – ja jääkiekko.

Oli Suomessa onnistunut kansallisidentiteetin markkinointikikka sanoa aikoinaan ihmisille, että Euroopan epäkiinnostavin nurkka kestävyysjuostiin maailmankartalle. Yhtälailla maastohiihto kuvasteli aikanaan suomalaista luonnetta. Ei tarvitse olla urheilupäissään todetakseen, että fyysisellä kilvoittelulla on ollut erinäisten lajien muodossa aidosti iso merkitys suomalaisille. Mutta nyt, kun Suomi täyttää 100 vuotta, urheilulla ei kokonaisuutena ole täällä kovin keskeistä merkitystä. Kansanliike on kyllä valtava niin meillä kuin muuallakin, ja toki keihäänheittoa seurataan ja autourheiluvoitoista iloitaan, mutta isossa kuvassa urheilu on asettunut meikäläisessä elämänmenossa – kokonaisuuden kannalta varmaankin terveesti – sivurooliin.

Paitsi silloin, kun tavataan torilla. Tai ei tavata.

Jääkiekko-ottelua saattaa katsoa 2,5 miljoonaa suomalaista. Miesten kansallisen pääsarjan otteluissa on vuosittain yhteensä noin kaksi miljoonaa kävijää. Liiga-seurat ovat tässä mielessä Suomen suurimpia tapahtumajärjestäjiä. Lajilla on noin 75 000 lisenssipelaajaa ja virallisen kirjanpidon ulkopuolella kymmeniä tuhansia harrastajia lisää. Patrik Laine on maan suurin supertähti. Ja kun Tasavallan presidentti ei jaksa nähdä vaivaa PR-voittojen eteen, hän suuntaa ulkojäille.

Tuollainen edustaa yhtenäiskulttuurin eli kollektiivisen arjen viimeisiä rippeitä. Modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa ihmiset pääsevät toteuttamaan yksilöllisiä mielenkiinnonkohteitaan, minkä vuoksi pirstaloitunutta yhtenäiskulttuuria jäävät edustamaan vain hyvin harvat instituutiot. Suomessa niitä ovat Linnan juhlat, Tuntematon sotilas, Vesa-Matti Loiri, Pikku Kakkonen, sauna ja jääkiekko. Ei urheilu. Jääkiekko.

Toki jääkiekkokaan ei kuvasta suomalaista kansanluonnetta koko itsenäisyyden ajalta. Siihen sopivat paljon paremmin vaikkapa hiihtäminen perinteisellä tekniikalla tai marraskuu. Mutta jääkiekko on yhtä Suomen viimeisimpien 60 vuoden kanssa. Kun härmä on kaupungistunut muun planeetan mukana, on kaivattu yhteisöllisyyttä ja viihdettä. Lisäksi on ollut kivaa menestyä ikään kuin yhdessä. Siihen tarkoitukseen jääkiekko on globaalisti riittävän pieni. Ylipäätäänhän suomalaiset ovat mestareita löytämään uusia urheilumuotoja, joissa voittaa ennen kilpailun kiristymistä. Ralliautoilu, keihäänheitto, mäkihyppy, curling, lumilautailu, kumparelasku, naisten jalkapallo ja salibandy.

Mutta miksi juuri jääkiekko? Perussyyt ovat kahtaalla: maan ja lajin kulttuurissa sekä lobbaamisessa. Jääkiekon normisto ja lajikulttuuri ovat syntyisin kanadalaisen perämetsän talvimaisemasta. Joukkue ensin, pienistä ei valiteta, kovalla kovaa vastaan. Silmä silmästä, mutta vastustajaa ei saa tehdä naurunalaiseksi. Turpaan saa lyödä, mutta ei takaapäin. Päähän osuvia taklauksia ymmärretään, mutta riehakasta tuulettamista ei. Luullaan kunnioitettavan vastustajaa, vaikka enemmän kunnioitetaan vanhoillista käytöskoodistoa. Älyllistämistä ei suvaita, yksinkertainen peli. Taistelua, luistelua ja toimituksia maalille. "Ihan kiinaa."

Tuo ei ole jääkiekon koko kuva. Etenkään vuonna 2017. Mutta tuo on sen kulttuurin ydin. Tuosta laji yhä kumpuaa. Kova, juro ja valkoihoinen. Kuin Suomi.

Silti tärkeimmät syyt jääkiekon kotimaiseen asemaan ovat lobbaaminen ja markkinointi. Se asema on tehty. On ollut tarmoa ja osaamista viedä laji kunnallisiin sekä valtiollisiin kabinetteihin, joissa tehdään ne päätökset, joilla pelistä kasvaa ensin ilmiö, sitten instituutio. Suomen ensimmäistä jäähallia ei rakennettu jääpallolle, eikä Hartwall Arenaa koripallolle. Julkisten urheilutukien ykköskohde ei ole ollut paini tai nyrkkeily. Urheiluhenkiset poliitikot, virkamiehet ja liike-elämä eivät ole verkostoituneet ensisijaiset yleisurheilukisoissa. Suomen suosituinta puoluetta kokoomusta ei kutsuta jalkapallopuolueeksi.

Totta kai kaupungistuminen on edesauttanut jääkiekon aseman nousua. Ja ihmisten lisääntynyt vapaa-aika. Ja lajin globaali pienuus. Ja talvi. Nuo ovat tärkeitä, mutta kuitenkin toissijaisia seikkoja. Onhan jokaisella urheilulajilla vahvuutensa. Ne täytyisi vain hyödyntää. Valta-asema tehdään, ei saada.

Olosuhteiden ja varainhankinnan lisäksi jääkiekossa on – suomalaisella skaalalla – osattu markkinoida. On hankittu arvokisoja järjestettäviksi, kaupallistuttu ja tehty poikkeusyksilöistä tähtiä. Miesten pääsarja yhtiöitettiin jo vuonna 1975. Tappara tuotteisti seuratakistaan trendikkään 1970-luvulla, Teemu Selänteestä tuli 1990-luvun alussa televisiomainosten maitopoika ja vuoden 1995 maailmanmestarit lätkäistiin olutpullojen etiketteihin.

Oli siis laji, joka sopi 1900-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan ja mielenmaisemaan. Siitä innostuneet onnistuivat levittämään maahan poikkeuksellisen laji-infrastruktuurin. Markkinointiosaamisella ja -rohkeudella innostuksesta, olosuhteista, yleisön kiinnostuksesta ja kasvavista harrastajamääristä luotiin positiivinen kierre. Harrastusmahdollisuudet ja halliolosuhteet kerryttivät kiinnostusarvoa, joka kasvatti harrastaja- ja yleisömääriä, jotka toivat tulovirtoja, jotka mahdollistivat valmennusosaamisen kehittämisen ja valmiuksien parantamisen, jotka tuottivat parempia pelaajia, jotka toivat kansainvälisiä voittoja, jotka taas kerryttivät kiinnostusarvoa, joka taas kasvatti harrastaja- ja yleisömääriä. Ja niin edelleen. Menestys luo menestystä.

Siksi juuri jääkiekko on 100-vuotiaassa Suomessa yhtenäiskulttuuria ja kansallinen symboli.

Päätoimittajan Pärnänen-palstaa julkaistaan viikoittain. Tekstit eivät ole pääkirjoituksia, mutta ne ovat päätoimittajan näkemyksiä.

» Lähetä palautetta toimitukselle

Kommentit

Luetuimmat

Lisää artikkeleita