Torstaina Nordenskiöldinkadun jäähallissa nähtiin jotain, mitä helsinkiläiset ovat pihdanneet jo vuoden päivät.
Asennetta.
IFK ei vienyt katsojia ensitreffeillä nakkikioskille, vaan viiden tähden ravintolaan. Kentällä näkyi toki alkukaudelle tyypillisiä harhasyöttöjä ja töppäilyjä, mutta tärkeintä oli se identiteetti, jota seura niin vahvasti tahtoo edustaa.
Torstaina punainen, stadilainen, kaksikielinen ja taisteleva eivät olleet mediakoneiston keksimiä tyhjiä pääsiäismunan kuoria - ne olivat pitkästä aikaa totta.
Bluesia vastaan punaiset pelasivat röyhkeästi ja rohkeasti. Vastustaja ei saanut mitään ilmaiseksi. Syötöistä lauottiin, ja maalin edessä oli ainoastaan makuupaikkoja. Torstai oli IFK:lle suuri työvoitto.
Mikä tärkeintä, joukkue ei mennyt kertaakaan Tomas Zaborskyn selän taakse. Viime kauden loukkaantumisistaan toipunut Matti Kuparinen väänsi jokaisella solullaan, kun taas Jokereista hankittu Matti Lamberg taklasi kaikkea liikkuvaa. Helsinkiläiset olivat rehellisiä yleisölleen.
En jaa mestaruutta yhden pelin perusteella. Tosiasia kuitenkin on se, että vuosia sumussa harhaillut joukkue on löytänyt jälleen itsensä. Identiteetti ja taisteluhenki ovat jokaiselle joukkueelle kaikista suurin piriste, kun marraskuinen räntä lentää kasvoille sadan kilometrin tuntivauhdilla.
Mikäli asenne pysyy kasassa koko kauden, on Nordenskiöldinkatu jälleen se paikka, josta vastustajat näkevät painajaisia. Ei tekosyitä, ei selittelyjä. Taklauksia.
Ehkäpä kaikista parhaiten tutusta brändikiekosta kertoi edessäni istuneiden miesten reaktio isäntien avausmaaliin. IFK:n huiveihin sonnustautuneet kaverukset halasivat toisiaan ja karjuivat suoraa huutoa minuuttitolkulla.
Menneisyyden varjo on nyt taklattu pois - seuran kannalta toivottavasti lopullisesti.
