Vakavailmeinen herrasmies tarttuu mikrofoniin vapisevin käsin. Ääni väristen mies yrittää aloittaa puheenvuoroaan, mutta kyyneleet vierähtävät poskipäille, eivätkä sanat ota muodostuakseen.
Pitkän hiljaisen tovin jälkeen mies saa viimein aloitettua tunteikkaan puheenvuoronsa.
”This is not a farewell...”
JYP-legenda Eric Perrin ei ole vielä sanomassa lopullisia jäähyväisiä Jyväskylälle. Sen aika koittaa kauden päätyttyä.
Sen sijaan seuraikonin ja hurrikaaniorganisaation liiton katkeaminen on viimeinen väärä nuotti urheiluromantiikan ja liiketoiminnan irvokkaassa jäähyväissävelmässä. Bisneksessä, jota myydään tunteella, ei vieläkään ymmärretä, mitä tuo tunne merkitsee.
Kanadalainen olisi voinut karata Keski-Suomesta rahan perässä jo useampaan kertaan. Sitä hän ei ole tehnyt.
Sitä kun ei voi kirjata viivan alle.
Lajirajoista riippumatta painitaan samojen ongelmien parissa, kun puhutaan seuralegendojen ja organisaation välisistä suhteista. Liiga ei tee tähän poikkeusta. Syyt siihen, miksi Villeistä Vahalahti ei pelaa enää Turussa tai miksi Nieminen päättää uransa Raumalla Tampereen sijaan, ovat taustoiltaan erilaisia. Ne kuitenkin linkittyvät olennaisesti osaksi isoa kuvaa.
Urheiluromanttisessa ihannemaailmassa oman kylän ikonit pysyisivät seuran ja pelaajan yhteisellä päätöksellä kotona. Todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Toisinaan kyse on puhtaasti hintalapusta, toisinaan taas ristiriidasta urheilullisella puolella. Milloin pallo on seuralla, milloin taas urheilijalla. Järki antaa yleensä selityksen, jota tunne ei niele, mutta lopulta sen hyväksyy.
Joskus vain pelkkä järki ei enää riitä. Siksi tapaus Perrin tuntuu niin käsittämättömältä. Valmiiksi kirjoitettu tarina odotti kunniallista päätöstään.
Perrin on kiistämättä yksi Liigan kaikkien aikojen ulkomaalaispelaajista. Tälle väitteelle ei tarvitse edes kaivaa tukea tilastoista, vaikka ne puhuvatkin samaa kieltä. Perrinin suurempi arvo koko sarjalle on ollut hänen esimerkissään.
Kanadalainen olisi voinut karata Keski-Suomesta rahan perässä jo useampaan kertaan. Sitä hän ei ole tehnyt. Arvostettu kiekkomies on sen sijaan jäänyt luomaan jotain, josta koko Liigassa voidaan olla ikuisesti kiitollisia. Ulkomaalaispelaaja, josta leivotaan historiallisesti suomalaisseuraan monivuotinen kapteeni. Tähtihyökkääjä, joka ratkaisee joukkueelleen mestaruuden ja voittaa muutoin lähes kaiken voitettavan.
Kaiken tämän seurauskollisena kiekkoromantikkona, joka on vuosi toisensa jälkeen loistanut kirkkaana niiden kymmenien pikavisiitillä olevien palkkasotureiden yläpuolella.
Tämä kaiken keskellä on helppo luoda kuva ahneesta seurasta, joka ei suostunut nostamaan päätään numeroista. Todellisuudessa päätös ei ollut helppo JYPissäkään. Asiasta kertominen osoittaa rehellisyyttä. Aika jäähyväisten antamiselle on nyt annettu.
Silti tuo päätös kylmää täysin. Se todistaa, että urheilubisneksessä ei ole enää tilaa tunteelle, paitsi korulauseina. Kun 39-vuotiaan pistepörssin voittoon matkalla olevan kapteenin kanssa ei saada kasaan pelimerkkejä jatkolle, vaikka legenda itse sitä toivoisi, ei mikään ole pyhää.
Perrinin ja JYPin tarina ei koskaan saa sille kuuluvaa päätöstä. Kuten niin monta kertaa aiemmin raadollisessa urheilumaailmassa, numerot kertoivat tarinan lopun tavoittelun tuovan taloudellisen riskin, siten urheilullisenkin.
On vaikea uskoa, miten tunne ei voisi kuitata riskiä. Miten imagovoitto ei voi olla näkymättä viivan alla? Oma ymmärrykseni ei riitä miljoonabisneksen metatasolle siirryttäessä.
Sen sijaan ymmärrän, että tänään kyynelehtinyt herrasmies olisi ansainnut paljon enemmän.
