Runkosarjassa idästä voittajana selviytynyt Pittsburgh Penguins niputti lopulta New York Islandersin kuudessa ottelussa. Jättiläisen tehot olivat toistaiseksi John Tavaresille ja kumppaneille liikaa, mutta täysin kitkaton tai aukoton ei pingviinijoukkue ole.
Muutama vuosi taaksepäin ansaituksi mestariksi noussut joukkue ansaitsee täyden kunnian. Matkalla on kuitenkin muutama akilleen kantapää, joihin ennakkoluuloton Senatorskin voi iskeä.
Dan Bylsman kritisointi on yhdenlaista pään iskemistä seinään. On sinällään uppiniskaista haukkua valmentajaa, joka kyyditsi joukkueensa taas konferenssin huipulle, mutta Bylsmakaan ei elä ikuisesti yhdellä mestaruudella ja runkosarjavoitoilla.
Mestaruuden voittanut valmentaja vakuutti aikanaan useimmat hyvänä ihmisten käsittelijänä HBO:n tv-sarjassa, mutta hänen pelikirjastaan en ole vieläkään vakuuttunut. Mestaruuskauden Penguins oli isoksi osaksi Michel Therrienin luomus, ja viimeiset vuodet Bylsman levy on pyörittänyt samaa singleä. Pelitapa on kuin yksittäinen biisi, joka alkaa alusta kerta toisensa jälkeen.
Pop soi, mutta toistaa itseään. Kyseisestä syystä on hauska nähdä myös vuoden valmentajaksi ehdolla olevan Paul MacLeanin joukkue Bylsmaa vastassa. Näen MacLeanin paljon luovempana ja monipuolisempana valmentajana kuin Bylsman. Senators rytmittää peliään paremmin kuin Penguins.
vaikka Penguins lepää isosti kahden NHL:n isoimman tähden harteilla, ei yhtään mestaruutta voiteta keskittymällä pelkästään tähän kaksikkoon.
Toinen oljenkorsi on se selkein – maalivahdit. Marc-Andre Fleuryn kortti on jo nähty, joten Penguinsia haastavan joukkueen pitää voittaa kaksintaistelu Tomas Vokounia vastaan. Pudotuspeleissä edelleen kokematon Vokoun on joukkueen viimeinen toivo. Fleury ei maalille enää Penguins-pudotuspeleissä palaa – ehkä ikinä.
Fleuryn kohtalo ihmetyttää Penguinsia seuraavia. Totuus on kuitenkin se, että Fleury on aina ollut keskitason maalivahti, joka ansaitsee palstatilaa ajoittaisilla huipputorjunnoilla, ei tasaisella varmuudella.
Hurricanesin Cam Ward on juuri samaa kastia, eikä tätä kaksikkoa kannata sotkea NHL:n todellisen kärjen kanssa sekaisin.
Kolmas oljenkorsi on iskeminen Penguinsin heikompiin puolustajiin. Siis muihin kuin Kristopher Letangiin, Paul Martiniin tai Brooks Orpikiin. Edellämainittujen loukkaantuminen tai hiipuminen olisi kohtalokasta, sillä Matt Niskanen, Mark Eaton, Deryk Engelland tai Doug Murray eivät kestä laadukkaasti 20 minuutin pinnassa olevia peliaikoja.
Kun kyse on tiukoista ja vähämaalisista pudotuspeleistä, sopivaan aikaan tehty virhe voi kääntää pelin, vaikka peliaikaa olisi vähemmänkin.
Ensimmäisen pelin perusteella tämä tosin toimi käänteisesti. Eniten virheitä tekivät nuoret Senators-pakit, joilla kiekko pomppi lavassa useamman kerran. Jared Cowen miettii vieläkin oliko kiekkoon kiinnitetty naru, josta taikuri vetäisi sen lähestyessä Cowenin lapaa. Oppirahoja.
Viimeisenä vedän puolustajien virheistä nuolen Sidney Crosbyyn. Kannattaako Crosbyä ja Jevgeni Malkinia hiillostaa?
Totta kai kannattaa. Olennaista on kuitenkin tiedostaa se, että vaikka Penguins lepää isosti kahden NHL:n isoimman tähden harteilla, ei yhtään mestaruutta voiteta keskittymällä pelkästään tähän kaksikkoon.
Syitä on kaksi. Kissa ja hiiri -leikki Crosbyn ja Malkinin kanssa saa parhaimmillaan miesten pelin raiteiltaan, mutta useimmiten tuloksena on ylivoimatilanteita Penguinsille. Leikkiä osaa aina pelata kaksi, ja pidemmän päälle taitavampi vie.
Toinen on se, että Penguins on äärimmäisen syvä joukkue. Vaikka James Neal olisi ailahteleva ja useimmiten yksiulotteinen hyökkääjä, löytää kiekko Nealin lavan ja sitä kautta maalin liian monta kertaa. Jos ei Nealin, niin sitten Jarome Iginlan, Chris Kunitzin tai Pascal Dupuisin.
Jos kiekkoa ei tuo Malkin tai Crosby, sen tuo Norris-ehdokas Letang. Pitää löytää keinot pysäyttää koko joukkue.
Toivotaan Senatorsille onnea Penguinsin kaatoon! Ei siksi, että vihaisi Penguinsia tai kannattaisi Senatorsia.
Siksi, että silloin on tuloksena sitä mitä me kaikki rakastamme – hyvää ja jännittävää jääkiekkoa.
