Randy Carlyle palkattiin johtamaan Toronton vaahteranlehtipaitoja kohti kunniaa ja menestystä maaliskuussa 2012, parisen vuotta sitten. Torontossa uskottiin huippuvalmentajan löytyneen − olihan Carlyle luotsannut Anaheim Ducksin organisaation ensimmäiseen Stanley Cup -voittoon keväällä 2007 ja konferenssifinaaliin vielä kaksi vuotta myöhemminkin.
Pelaajaurallaan Carlyle tuli tunnetuksi fyysisenä, kovaa taistelevana puolustajana ja samoja jälkiä on edennyt miehen valmentajaurakin. Puolustusvoittoinen, suoraviivainen, vastahyökkäyksien nimeen vannova pelitapa on kehittynyt kanadalaisen tavaramerkiksi. Tuo pelitapa johdatti Stanley Cup -suudelmaan seitsemän vuotta sitten, mutta on nyt suistamassa miestä tuhoon.
Carlyle näyttää odottavan ja toivovan ihmettä, joka ei koskaan saavukaan.
Maple Leafs tarpoi alkukaudesta pelillisesti syvällä. Syksyinen tappioputki sai anticarlylelaiset voimat vahvistumaan ja vaatimaan muutoksia valmennukseen. Carlylen pelitapaa pidettiin liian yksipuolisena. Sittemmin soraäänet hiljenivät Maple Leafsin aloitettua uuden vuoden liigan kuumimpana joukkueena ja joukkueen ykkösketjun dominoidessa liigaa.
Vaikka alkuvuoden voittoputkessa loistivatkin yksilöt, eivät Toronton ongelmat olleet mihinkään kadonneet. Vastustajat ampuvat edelleen Maple Leafs -maalia kohti eniten liigassa. Alivoimapeli on edelleen liigan heikoimpien joukossa. Carlylen pelitavan haavoittuvuus tuli esille karvaalla tavalla maaliskuussa, kun joukkuetta kannatelleet Phil Kessel adjutantteineen ja ykkösmaalivahti Jonathan Bernier kärsivät kevätväsymyksestä. Joukkueen peli oli takalukossa, kun avainmiehet eivät loistaneetkaan illasta toiseen. Carlylella ei näyttänyt olevan mitään keinoja tuon takalukon avaamiseksi.
Tässä piileekin Carlylen suurin heikkous valmentajana. Hän ei kykene reagoimaan tilanteisiin pelin aikana. Kuluneen kauden aikana on nähty useita kertoja tilanne, jossa Maple Leafsin näennäinen pelinhallinta on hetkessä tiessään ja johtoasema kääntynyt takaa-ajajan rooliin. Tässä vaiheessa myös Carlyle jähmettyy suolapatsaaksi vaihtopenkin takana, kun mies ei tiedä mitä tulisi tehdä. Eikä hän useimmiten tee mitään. Carlyle näyttää odottavan ja toivovan ihmettä, joka ei koskaan saavukaan.
Luomansa pelisuunnitelman lisäksi myös Carlylen kokoonpanovalinnat kuvastavat hänen jämähtämistään jonnekin 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Hän on itsepintaisesti peluuttanut nelosketjussaan vähintään yhtä puhdasta tappelijaa, ykkösvalintanaan Colton Orr. Isokokoinen, mutta kankeasti liikkuva ja täysin kädetön Orr on kuin norsu posliinikaupassa ilman minkäänlaista urheilullista kontribuutiota. Carlyle peluuttaa pelaajauransa aikaista jääkiekkoa 30 vuotta liian myöhään. Kuin muinaisjäänne, joka ei suostu astumaan nykyaikaan.
Päättyy Toronton kausi sitten runkosarjaan tai ei, on Air Canada Centren lehtereillä tehtävä ratkaisuja myös valmennuksen suhteen. Carlylelainen old time hockey on jo nähty. On aika katsoa tulevaisuuteen ja saattaa Randy Carlyle takaovesta ulos.
