Mielipide

Maija-täti itkee joka tapauksessa

LIIGA / Kolumni
Mestaruus. Jos minulta kysytään, on kyseessä yksi suomen kielen kauneimmista sanoista. Mutta mikä tekee mestaruuden hetkistä kananlihalle vievän hienoja tapahtumia?

Olin maanantaina seuraamassa, kun kotikaupunkini joukkue KooKoo voitti Mestiksen mestaruuden ensimmäistä kertaa seurahistoriassaan. Hetkessä oli jotain sykähdyttävää, jotain joka pysäytti kaikki kaupungin kellot ja merkkautti paikallisille vapaapäivät. Kun pokaali nousi kattoon, oli ilo ylimmillään.

Itse asiassa sillä ei ole niinkään väliä kuka mestaruuden voittaa. Pelaajien ilmeet ja katsojien hurraa-huudot saavat jonkin aina liikahtamaan sisälläni. Kannustuslaulut kuten Poika saunoo tai Den glider in on kuultu karkeasti arvioituna miljoona kertaa, mutta ne saavat ihmiset innostumaan joka ikinen kerta. Vai sanoiko joku Ässien mestaruusjuhlissa "ei enää tätä Patasydäntä"?

Tie mestaruuteen on usein kuoppainen kuin Turun mukulakivikadut. Suomessa harjoituspelit alkavat elokuun tienoilla, mutta yhteinen harjoituskausi jo sitä ennen. Finaaleja pelataan syvälle huhtikuuhun saakka, joten kauteen mahtuu lähes kaikki taivaan ja tikittävän aikapommin väliltä.

Jääkiekkoilijan kausi on kuin raskaus: se kestää yhdeksän kuukautta, aamut voivat olla vaikeita ja mielialat vaihtelevat. Kuitenkin sillä hetkellä kun ollaan maalissa, kaikki matkan varrelle jääneet huonot hetket saavat unohtua. Itketään ja nauretaan, huudetaan ja kiljutaan. Maija-täti itkee joka tapauksessa.

Ei ole mitään, mikä voisi korvata jääkiekkoilijalle mestaruuden tuoman tunteen. Läheisten onnittelut, jäähallin tunnelman, yleisön kannustuksen, käsissä yhtäkkiä kevyeltä tuntuvan pokaalin. Jää tuntuu jalkojen alla kylmän sijaan lämpimältä. Sen kaiken mitä vain harvat ja valitut pääsevät maistamaan.

Pelaajat ovat vapautuneempia kuin ikinä aikaisemmin, mestaruuden hetkellä jäällä luistelee ryhmä viisivuotiaita lapsia, eikä jääkiekkoilijoita ammatikseen pelaavia kivikasvoja. Kaikki medialle näkyvät maneerit on pyyhitty.

Näen mielessäni aina silloin tällöin Poikaa nostavan Mikko Koivun tai kuulen partasuisen Teemu Selänteen puheen vuoden 2007 ratkaisevan Stanley Cup-finaalin jälkeen. Tämänkaltaiset muistot ovat korvaamattomia ja niitä on lähes mahdotonta pyyhkiä pois.

Tänäkin keväänä kannu on jaossa. Mestis on jo ratkottu, mutta muut sarjat rullaavat eteenpäin. Mestaruuden hetkiä ei voi kuvitella etukäteen, sillä ne vain tapahtuvat. Mestaruuteen ei voi varautua kuin ainoastaan yhdellä ohjeella.

Nauti.

» Lähetä palautetta toimitukselle