"Koitetaan päästä alkulohkosta jatkoon."

"Nuorten leijonien kapteeni kuvastaa uutta sukupolvea, jota vuoden 2003 puolivälierän haamut eivät vainoa."

"Tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää."

"Hopee ei oo häpee."

Siinä fraaseja, jotka ovat suomalaisessa kiekkoiluissa tulleet jopa liian tutuiksi. Mutta nyt tuo aika on ohi. Uusi sukupolvi astuu esiin, minkä johdosta leijonissa puhaltavat uudet tuulet.

Kuka olisi vielä edes vuosi sitten uskonut, että Suomi-Ruotsi -välierän alla kommentit Suomen leiristä kuuluvat "valmistautukaa häviämään"? 

Puhumattakaan siitä, että "ikuinen kakkonen" nousee kahteen otteeseen tappioasemasta, tai ei hätkähdäkään viime hetken tasoituksesta.

"PuLa-Aho -ketju" oli suuren hehkutuksen arvoinen, mutta kaikki tämä kulminoitui kapteeni Mikko Rantaseen ja ikuisena floppina pidettyyn Kasperi Kapaseen.

Täysin varjojen mailla alkulohkon pelit viilettänyt Rantanen oli kuin uinuva karhu, joka heräsi tosipeleihin. Kapanen kämmäsi vielä finaalissa tyhjän maalin vain voidakseen ratkaista mestaruuden Suomelle.

Varsinkin tämä kaksikko kuvastaa sukupolvea, jota vuoden 2003 puolivälierän haamut eivät vainoa. Tämä sukupolvi nauraa kotikisojen paineille ja tekee niistä suuren voimavaran.

Vaikka vastaan tulisi mitä, selkäranka ei lopu kesken.

Tämä sukupolvi on lähempänä sitä suurinta palkintoa, jota Suomi ei vielä ole onnistunut voittamaan.

Ja sitä palkintoa lähimpänä kävivät legendat Saku Koivun johdolla talvisessa Torinossa 2006.