Yle nosti ansiokkaasti esiin valtaisat palkkioerot nais- ja miesurheilijoiden välillä sekä jääkiekossa että jalkapallossa. Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF ei maksa naisten maailmanmestaruuskisoissa lainkaan mitalibonusrahoja. Miesten puolella se maksaa kansallisille lajiliitoille MM-menestyksestä palkintorahaa kymmeniä tuhansia euroja. Suomen jääkiekkoliitto ohjaa voitonhetkellä leijonanosan summasta pelaajille. Kuluvan vuoden maailmanmestaruuskisoissa miesleijonille olisi maksettu kullasta 27 000 euroa kullekin, kun taas kunkin naisleijonan kultapalkkio olisi jäänyt 2000 euroon. Edellinen olisi siis lähtöisin IIHF:stä, jälkimmäinen Jääkiekkoliitosta. Nyt tilanne on tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaaran selvitettävien asioiden listalla.
Mikä ihme ajaa sukupuolet näin eriarvoisiksi lajiliittojen silmissä? Miksi miesleijonien kullan arvo on 13-kertainen naisleijoniin verrattuna? Mistä käsittämättömästä syystä ylipäätään puhumme Leijonista ja Naisleijonista? Miksi naiset edes pelaavat jääkiekkoa ja valittavat palkkioista? Menkööt harrastamaan muuta, juuri alkoi kiva kirjontapiiri kansalaisopistossa!
Ymmärrän taloudellisen merkityksen seura- ja sarjatasolla, sillä niihin karkeloihin sponsorit ja katsojat tuovat rahaa, jolla taas maksetaan pelaajien palkkoja. Suomalaisia lajiliittoja taas sitoo liikuntalaki, jonka mukaan valtion tukirahaa saavien järjestöjen tulee edistää tasa-arvoa. Tähän ei oikein istu nykyinen totuus maajoukkuepalkkioista, joten ehkä Jääkiekkoliitolla voisi olla hieman tarkastettavaa toiminnassaan.
Antakaa taklata, kohtu kestää
Olen kuullut sanottavan, että eiväthän naiset edes osaa pelata jääkiekkoa ja jos vähän osaavatkin, eiväthän ne edes saa taklata, joten mitä katsomista siinä sitten on. Näin ulkojäillä höntsäilevänä naisena − miesten porukoissa, koska eihän Porin kokoiseen kaupunkiin mahdu naisille joukkuetta − höpinät kuulostavat kummallisilta. Jos katsojien ja sitä myötä rahahanojen virta on siitä kiinni, niin antakaa säännöissä oikeus taklata. Ei minun kohtuni ainakaan ole yhdestäkään kontaktista vielä tippunut jäälle. Mielenrauha saattaa kyllä kohta tipahtaa johonkin, jos arvostus on tätä luokkaa!
Kun naureskellaan naisten olemattomalle taitotasolle ja junnumaisille virheille, ajatellaanpa hiukan tarkemmin. Jos seitsemänvuotiaalla tytöllä ei ole mahdollisuutta liittyä joukkueeseen, vaan hän joutuu oppimaan kaiken omin päin, miten ihmeessä hän yhtäkkiä 25-vuotiaana olisi virtuoosi? Samanikäinen mies on harrastanut tavoitteellista jääkiekkoa ehkäpä taaperovuosista saakka.
Jääkiekkoliitto voisi pistää painetta näihin asioihin, jotta kansan ei tarvitsisi 20 vuoden kuluttuakin naureskella sille, että eivät ne naiset vain osaa. Samalla miesjääkiekko pääsisi näppärästi eroon veturin taakasta, ja saataisiin ehkä lisää rahaa tasa-arvoiseen maajoukkuepalkkiopottiin jaettavaksi.
Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että naisurheilijat ansaitsevat samat korvaukset maajoukkuetoiminnastaan kansallisilta lajiliitoilta kuin miesurheilijat. Tyttöurheilijat taas kaipaavat Jääkiekkoliittoa lyömään nuijaa pöytään kiekkoilumahdollisuuksiensa puolesta. Naiskiekkoa on turha arvottaa yhtään mieskiekkoa huonommaksi, vaikka Riikka Välilän laukaus on Teemu Selänteen vastaavaa köykäisempi.
