Kanadan olympiajoukkueen kasaaminen on kuin matka karkkikauppaan. Tämä karkkikauppa ei ole kännisen omistajan kyläkauppa perähikiällä, eikä valitsijana ole ronkeli pikkulapsi kiukkuisena.
Kyseessä on enemmänkin haukiputaalaisen vierailu Haaparannan karkkimarketiin. Valikoima on valtava, lompakossa on pätäkkää, ja mikä parasta; hyviä vaihtoehtoja on niin paljon, että on vaikea valita huonoja makeisia.
Sotšiin valitusta Kanadan joukkueesta on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.
Kun tavoitellaan kultaa, pitäisi maalivahtien osalta syvyyttä löytyä enemmän kuin Anaheim Ducksilta.
Kyynistä ihmistä määritellessä voi testiksi toki asettaa sen, miltä Martin St. Louisin jättäminen pois joukkueesta tuntuu. Kyseessä on ainakin Steve Yzermanilta jonkunlainen linjaus siitä, että joukkuetta ei todellakaan kasattu pelkän tunteen varassa.
Jos mentäisiin sydän edellä, olisi St. Louis jokaisen Kanadalle tai yleensä jääkiekolle vertaan pumppaavan valitsijan joukkueessa.
Hyökkäykseen valituista kysymysmerkit menevät nimille Chris Kunitz ja Rick Nash. Kunitzin valinta tuli Sidney Crosbyn siivellä. On haastavaa nähdä Kunitzille muuten paikkaa joukkueessa, vaikka miehen puolustukseksi yhteistä historiaa löytyy myös Ryan Getzlafin ja Corey Perryn kanssa.
Ihan vuoden 1998 Rob Zamunerin tasoinen pommi Kunitz ei tietenkään ole.
Nashin huipputaso on kysymysmerkki. Rangersissa tehoja tulee keskinkertaisesti. Kyseessä on aiemmilla arvokisameriiteillä ja yliarvostuksen värilaseilla tehty valinta.
Hyviä valintoja hyökkäyksessä on enemmän kuin tarpeeksi. Mielenkiintoisena tilastona nostettakoon sellainen yksityiskohta, että John Tavaresilla on peräti 16 maalia hänen pelaamissaan 22:ssä MM-kisaottelussa. Nuorten MM-kisoissa Tavares teki aikanaan 12 maalia 13:ssa pelissä. Kanadan maalintekoa ei pysäytä edes toipilas Steven Stamkos.
Puolustuksesta kritisoitavaa ei löydy. Brent Seabrook olisi mahtunut hyvin Duncan Keithin pariksi myös Kanadalle, mutta se on nyanssi ja epäolennaisuus. Rosteri pullottaa monipuolisuutta ja kärkiluokan taitoa.
Kanadan riskitekijä on maalivahtipeli. Vielä viime kauden jälkeen alavireinen Carey Price näytti heikolta valinnalta Kanadan olympiaspekulaatioissa. Price on ottanut itseään niskasta kiinni harjoittelussa, sillä nyt Price pelaa (taas) elämänsä kiekkoa Canadiensissa.
Kanadan toivo on siinä, että Price pelaa hyvin ja ehjänä kisoissa. Kaksi muuta valintaa ovat nimittäin suuren luokan kysymysmerkkejä.
Roberto Luongon tilastot tältä kaudelta ovat mainiot, mutta mies on kärsinyt vammoista. Miksi kisoihin lähtee toipilas maalivahti? Selviääkö Luongo koneeseen? Kyseessä on riski.
Pelillinen riski on Mike Smith. Smith nousi parin vaikean vuoden jälkeen parrasvaloihin Phoenix Coyotesissa. Miehen taso olympiajäillä on kuitenkin kyseenalainen, sillä hänen menestyksenä nojaa niin paljon Coyotesin pelityyliin. Kun seurajoukkueen puolustus optimoi vastustajan laukaukset kauas ja heidän kannaltaan oikealle alueelle, syntyy tässä tapauksessa pieni kupla torjuntamääriään paremmasta eliittivahdista.
Osaahan Kanada toki puolustaa. Coyotesin pelitapaa se ei kuitenkaan noudata. Kanadan toivo lepää siinä, ettei sen pidä luottaa yhtään Smithin nousemista sen ykkösvahdiksi.
Mitä vaihtoehtoja Kanadalla olisi ollut maaliin? Marc-Andre Fleury ja Corey Crawford eivät ole verrattavissa esimerkiksi Suomen maalivahteihin. Jonathan Bernier ja James Reimer ovat olleet tämän kauden onnistujat kanadalaisista maalivahdeista. Henkilökohtaisesti olisin ujuttanut Bernierin Smithin tilalle.
Kanada lähtee mielettömällä joukkueella Sotšin olympialaisiin. Kun tavoitellaan kultaa, pitäisi maalivahtien osalta syvyyttä löytyä enemmän kuin Anaheim Ducksilta.
