Leijonat eteni vakuuttavan esityksen jälkeen välieriin, kun se kaatoi Yhdysvallat 2−0. Kuten lukemat osoittavat, oli Suomi erittäin tiivis nimenomaan puolustuspäässä. 

Juhamatti Aaltonen teki sitten hyökkäyspäässä ne taiat, joita oma joukkue tarvitsi voiton kaapimiseen. Muiden tehtäväksi jäi lähinnä puolustaa Harri Säterin maalinedustaa kuin viitapirut.

Siinä Leijonat onnistui. Säterille ei tullut edes niin montaa vaaranpaikkaa, että joukkue olisi todellisuudessa ollut hätää kärsimässä amerikkalaisia vastaan. 

Tiukat panokset, sopivan verkkainen peli. Pellailuun sopivat puitteet.

Sen sijaan herra Aaltonen oli puolivälierässä elementissään. Tiukat panokset, sopivan verkkainen peli. Pellailuun sopivat puitteet. 

Namuttelut yhdysvaltalaispakkien välistä ja syöttö avopaikkaan Joonas Kemppaiselle ansaitsevat, jos eivät postimerkkiä, niin ainakin keskikokoisen valomainoksen Helsingin rautatieaseman julkisivuun heijastettuna.

Siis mikäli sinivalkoiset värit vyöryvät turnauksessa päätyyn asti. 

Ei neljännen sijan jälkeen, eikä edes katkeran Kanada-finaalitappion jälkeen sovi led-tuikkuja viritellä. 

Nyt Leijonilla on tilaisuus edetä vaikka mhin, mutta se edellyttää sitä, että muutamaa yksilöä lukuun ottamatta kaikkien, siis aivan kaikkien, on oltava hereillä jokainen omalla puolustusalueella olemansa sekunti ensi sunnuntaihin saakka.

Sebastian Ahon ja Jesse Puljujärven kaltaiset värkkäilijät saavat Aaltosen lisäksi hyökätä.

Jos tänä keväänä tavataan torilla, se tapahtuu muutaman vähämaalisen voiton jälkeen. Ja Juhamatti Aaltonen on mukana niistä suurimmissa.