Ennakkokaavailussa ykkösmaalivahdiksi tarjottu Robert Esche on vielä kokematon kansainvälisellä tasolla ja pelannut NHL:ssakin vasta 3 täyttä kautta, mutta ei koskaan 40 ottelua enempää. Sama juttu on kahden muun maalivahdin Ty Conklinin ja Rick DiPietron kohdalla. Niinpä maalivahtitilanne onkin selvästi USA:n joukkueen heikoin ja etukäteen epävarmin osa-alue.
Jos Esche haparoi ensimmäisissä peleissä, on valmennusjohdon laitettava kehiin kylmä maalivahti, todennäköisesti vasta 23-vuotias New York Islandersin Rick DiPietro, jolla on ollut nuoren NHL-uransa aikana taipumus hermoilla tiukoissa tilanteissa. Ty Conklin pelasi hienot MM-kisat ja johdatti joukkueen pronssille, mutta hän ei ole yliopistouransa jälkeen pelannut joukkueensa selkeänä ykkösmaalivahtina kovinkaan paljon.
Richter oli ensimmäisen kerran USA:n mukana Calgaryn olympialaisissa vuonna 1988 ja vartioi siitä lähtien USA:n maalia Canada Cupeissa sekä olympialaisissa. Lisäksi hän johdatti vuonna 1994 New York Rangersin Stanley Cup-mestaruuteen. Tämän vuoden kolmikosta vain Esche on pelannut pudotuspeliotteluita, mutta ei ole niissä koskaan loistanut Richterin lailla.
Brian Boucherin valitsematta jättäminen tuntuukin käsittämättömältä, koska hän oli paras amerikkalainen maalivahti päättyneellä NHL-kaudella. New York Rangersin Mike Dunham oli Salt Lake Cityn olympialaisissa USA:n kakkosmaalivahti, mutta epäonnistui viime kaudella niin pahasti Rangers-paidassa, että hänellä ei ollut asiaa World Cup-joukkueeseen.
Tilanne on vaikea, sillä USA:lla ei ole käytettävissään samanlaista leveyttä maalivahtirintamalla kuin esimerkiksi Kanadalla, jonka kolmantena maalivahtinakin on Vezina-voittaja, Montrealin Jose Theodore. Maalivahtien epäonnistuminen loisi joukkueeseen epävarmuutta, joka puolestaan kanavoituisi yleisilmeeseen -- joukkueen on pystyttävä luottamaan maalivahtiinsa. Vaikka USA:n valmennusjohto vakuuttaakin, että he uskovat kolmikkonsa kykyihin esiintyä Richterin veroisesti, niin todellisuus on toisenlainen.
Naganon temput historiaa
Naganon olympialaisissa vuonna 1998 ennemmän yksilöinä kuin joukkueena pelanneen USA:n tie päättyi jo puolivälieriin ja osa pelaajista päätti purkaa pettymystään tuhoamalla hotellihuoneita. Salt Lake Cityssa tilanne oli jo toinen ja yhdysvaltalaiset pelasivat kotiyleisönsä edessä ylpeänä joukkueena. 5-2-tappio kultamitaliottelussa Kanadalle otettiin tällä kertaa miehekkäästi vastaan.
Päävalmentaja Ron Wilson luottaa varsinkin hyökkäyksessä pääasiassa kokeneisiin ja tuttuihin veteraaneihin, joilla suurella osalla on pelivuosia takana jo yli 10. Monelle pelaajalle tämä turnaus on ehkä viimeinen mahdollisuus voittaa jotain kansainvälisellä tasolla, etenkin jos NHL-pelaajia ei nähdä kahden vuoden päästä Italian olympialaisissa.
Brian Leetch, Chris Chelios, Eric Weinrich, Mike Modano, Brett Hull, Doug Weight ja Tony Amonte ovat nähneet ja kokeneet jo lähes kaiken mahdollisen ja osaavat pitää joukkueen kasassa vaikeilla hetkillä. Niinpä USA:n suurin vahvuus löytyykin henkiseltä puolelta.
Pelillisesti vahin osa-alue on etukäteen ajateltuna erikoistilanteet. Ylivoimalla Brian Leetch ja St. Louisissakin viivamiehenä pelaava Doug Weight jakavat todennäköisesti kiekkoja vierelleen Modanolle ja Hullille, jotka virittävät tuliset laukauksensa härkämäisen Keith Tkachukin tehdessä maskia maalin edessä.
USA tulee pelaamaan vauhdikasta ja fyysistä, mutta ennen kaikkea organisoitua jääkiekkoa. Jokaisen ketjun pitäisi pystyä tarvittaessa ratkaisuihin, mutta samalla muistaa velvollisuudet puolustuksessa.
Nuoruutta edustavat pieni, mutta energinen NY Islandersin Jason Blake sekä Buffalo Sabresin taitava keskushyökkääjä Chris Dury, jotka voivat olla onnistuessaan turnauksen positiivisimpia yllätyksiä. Etenkin 23 maalia viime kaudella iskenyt Blake voi nousta turnauksen edetessä isoon rooliin hyvän maalivainunsa ansiosta, jos veteraaneista ei ole ratkaisijoiksi.
