Maallikon on vaikea edes kuvitella miltä tuntuu Stanley Cupin häviäminen viime metreillä, varsinkin kun on hallinnut suurimmaksi osaksi finaalisarjan pelitapahtumia. Vuoden 1994 finaalisarjaa New York Rangersin ja Vancouver Canucksin välillä pidetään yhtenä kaikkien aikojen legendaarisimmista, ja se on ehdottomasti modernin NHL:n legendaarisin.
Vastikään päättynyt sarja Lightningin ja Blackhawksin välillä pääsee rinnalle. Historiallisen tasaiset ottelut, kentällä loukkaantuneena pelaavia taistelijoita ja vuoden laadukkainta jääkiekkoa. Nopeatempoista ja hienoja yksilösuorituksia.
Sanotaan, että vain voittajat muistetaan. Tiedän kuitenkin, että tästä finaalisarjasta muistetaan myös häviäjät. Steven Stamkos sanoi ottelun jälkeen, että olo on kuin ei olisi tehnyt viimeisen kahden kuukauden aikana mitään. Kyllä se teki. Miltei jokaisella kierroksella vastustajaa pidettiin ennakkosuosikkina, se pudotti kaksi NHL:n parasta maalivahtia jatkosta ja antoi kaikkensa. Olisi luullut, että tuollaisella ansioluettelolla pudotetaan tiivisti peluttanut Blackhawks kirkkaasti - näin ainakin itse odotin.
Pudotuspelien aikana pysäyttämätön Tyler Johnson loukkaantui finaalisarjan alussa murtamalla ranteensa eikä näin ollen pystynyt ottamaan aloituksia. Aloitusympyrässä ollut Ondrej Palat hävisi aloituksia liukuhihnalta ja "Triplets"-ketju joutui aina aloitusten jälkeen puolustuskannalle. Palat oli runkosarjassa ottanut kokonaisuudessaan vain 35 aloitusta, joten oli mahdottoman tehtävän edessä. Nikita Kutšerov loukkaantui viidennessä ottelussa ja joutui jättämään ottelun kesken vain viiden minuutin pelin jälkeen. Hän palasi viimeiseen otteluun ja taisteli.
Siirryttyään ykkösketjun keskelle Valtteri Filppula alkoi kukoistamaan. Hän oli erinomainen peliä rakentava elementti ja pystyi rakentamaan Alex Killornin kanssa paikkoja Stamkosille.
Stamkosin otteita parjattiin läpi finaalisarjan. Totuus on kuitenkin se, että yksi maailman parhaimmista maalintekijöistä on myös yksi maailman vartioiduimmista pelaajista. Stamkos joutui taistelemaan itselleen maalipaikat ja oli etenkin kuudennessa finaalipelissä yksi Lightningin vaarallisimmista pelaajista. Kävi kuitenkin niin, että jopa huono tuuri tuli peliin. Viimeisessä ottelussa Stamkos osui kaikkialle muualle paitsi itse tolppien väliin.
Peräpään ketjuista nousi esille Cedric Paquette ja Brian Boyle, joista ensimmäiseksi mainittu on vasta luomassa NHL-uraansa, mutta esiintyi konkarin ottein pudotuspeleissä. Paquette keräsi turhaakin kritiikkiä kuudennen finaalin aloitustaidoistaan, mutta kolmosketju menetti Filppulan ykkösketjuun, joten Paquette joutui keskelle ottamaan aloituksia kokeneempia vastaan.
Tampa Bay Lightning on todella hieno joukkue, mikä on kukoistuksensa alussa. Se on rakentanut Steve Yzermanin alaisuudessa itselleen dynastiaa, mikä voittaa pyttyjä pitkällä tähtäimellä. Valmentaja Jon Cooper on toisella kokonaisella kaudellaan ansainnut itselleen nimeä taidokkailla otteillaan.
On selvää, että pelaajien mielessä liikkuu sellaisia ajatuksia, kuten "koska seuraavaksi?". Siihen ei mene kauaa. Joukkueen runko on ensi kaudella suurin piirtein sama ja esimerkiksi joukkueen tulevaisuuden toivo Jonathan Drouin on vuoden vanhempi. Suuri kysymysmerkki on joukkueen kapteenin Stamkosin neuvottelut kesällä 2016. Vaikka "triplets" keräsikin suurimman huomion kauden aikana, Stamkos on kuitenkin pelaaja joka tekee muista pelaajista parempia.
Totuus on se, että joukkue oli finaalisarjassa pelillisesti vahvempi kuin Blackhawks, mutta hävisi muutaman tärkeän erän eikä onnistunut maalipaikoissa, kun niitä suotiin. Joukkue on hävinnyt kahden kauden aikana ensimmäisellä kierroksella suoraan neljässä ottelussa ja katkerasti finaalissa. Ensi kaudella Tampa Bay Lightning on vihainen, vaarallinen ja aikoo mennä päätyyn asti.
