Tommi Kovasen omaelämäkerrallinen Kuolemanlaakso-kirja puhutti suomalaista kiekkoyhteisöä laajasti ja kiinnosti myös mediaa normaalia lätkäkirjaa enemmän. Herkullisimmat palat löydettiin Kovasen ja hänen viimeiseksi seurakseen jääneen Lukon välisistä skismoista.
Kovanen odotetusti antoi palaa kirjassaan, kuten hän on tehnyt jo useissa uransa päättymisen jälkeisissä haastatteluissa. Jos etsitään Suomen rohkeinta ex-kiekkoilijaa, on Kovanen lähellä tuota titteliä, sillä hän ei enää välitä pätkääkään siitä mitä hänestä missäkin piireissä saatetaan ajatella.
Kovanen on palannut elämään todellisesta kuolemanlaaksosta, lähes miehen kuolemaan johtaneen itsemurhayrityksen partaalta.
Tyhjät kirjekuoret ovat tässä tapauksessa yhtä tyhjän kanssa. Raflaavia otsikoita toki, mutta hyvin kaukana siitä mistä meidän nyt oikeasti pitäisi keskustella.
Kovanen hylättiin tylysti. Roskat voi heittää liikkuvan bussin ikkunasta pientareelle, riippumatta siitä kuka bussikuskin palkan nyt tällä kertaa maksoikaan.
Kovanen kertoo kirjassaan, että Lukko päätti hänen pelaajasopimuksensa - sen mukaisesti kuin seuralla oli siihen täysi oikeus. Ei Kovanen silti puille paljaille joutunut, sillä — toisin kuin mm. Markus Helasen kohdalla — vakuutusyhtiö suorittaa hänelle korvauksia.
Raha ei kuitenkaan korvaa sitä, että sinut jätetään yksin. Se tästä surullisesta tapauksesta olisi vielä puuttunut, että Kovanen olisi kaiken kokemansa jälkeen varaton ja pelkästään yhteiskunnan tuen varassa.
Kiekkoilijat ovat tottuneet jo pikkujunnuista lähtien siihen, että ketään yksilöä ei jätetä oman onnensa nojaan, vaan koko pukukoppi pitää toistensa puolia. Pienemmillä paikkakunnilla se tukeva yhteisö ei ole vain kanssapelaajat, vaan koko kylä.
Peliuran päättyminen on monelle suomalaiselle kiekkoilijalle ollut kauhistuttava hetki, vaikka ura sinällään olisi tullut päätökseensä positiivisissa merkeissä ja päätös lopettamisesta olisi ollut urheilijan oma valinta. On kohtalona ollut sitten alkoholisoituminen, huumeiden väärinkäyttö tai talousongelmat, löytyy ikäviä ihmiskohtaloita aivan liian monta.
Eikö seuralla ole mitään vastuuta pelaajistaan sen jälkeen, kun sopimus on virallisesti päätöksessään? Pitäisi olla. Moraalisesti on — mutta kaikkien seurapomojen moraali ja vastuunkanto eivät aina ole toivottavalla tasolla. Fakta on, että Kovanen jätettiin yksin tuskansa kanssa, ja sillä oli olla kohtalokkaat seuraukset.
Eilen hurrattiin ja taputeltiin selkään, tänään joko syljetään päälle tai vain käännetään katseet toisaalle. Saman kohtalon Suomessa kiekkoilijoiden lisäksi on saanut kokea moni muukin. Kansan rakastamat karpaasit ovat vitsejä tai mullan alla. Jälkimmäisessä tapauksessa voidaan kovaan ääneen taivastella ja ihmetellä miten kukaan ei auttanut.
Tommi Kovanen suljettiin kiekkoyhteisön ulkopuolelle. Hänen haluttiin olevan hiljaa, hänet haluttiin pois silmistä, pois mielistä. Lähellä oli, että yksi rohkea ihminen olisi poissa keskuudestamme — pysyvästi hiljaa ja pysyvästi poissa silmistä.
Sen sijaan hän on yhä läsnä, huutamassa kirjassaan kuin korkeimmasta tornista suurimmalla megafonilla. Jääkiekko satuttaa monia fyysisesti, usein jopa pysyvästi. Samoin se voi satuttaa henkisesti.
Lajiyhteisön olisi syytä viimein tunnustaa ongelmansa, ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että yksikään pelaaja ei enää koskaan joudu kokemaan samaa kuin Tommi Kovanen.
Pelaajia ei saa jättää ongelmiensa kanssa susien armoille, vaan heistä täytyy pitää huolta - niin peliuransa aikana kuin sen jälkeenkin. Sen olemme heille velkaa kaikista niistä ilon ja riemun kokemuksista, joita olemme heidän ansiostaan saaneet kokea.
