Harvassa ovat Suomessa sellaiset urheilijat, jotka ovat voittaneet neljässä eri lajissa SM-mitalin. 36-vuotias Johanna Vikman on yksi heistä. Vikmanilta löytyy palkintokaapista seitsemän SM-kultaa pesäpallosta, sekä muun muassa valinta vuoden naispesäpalloilijaksi vuodelta 2009.
Kaukalopallon ja salibandyn kautta jääkiekkoon siirtynyt Vikman on voittanut salibandyssä yhden SM-hopean Happeen riveissä, sekä kaukalopallossa kaksi SM-kultaa. Kun siihen vielä lisätään kaksi hopeista mitalia JYPin riveissä, alkaa kaapissa olla tungosta. Mitä kautta Vikman sitten löysi jääkiekon?
Olin lapsuudessa aina luokan pienin ja energisin.
− Kaukalopallon kautta minä tähän tutustuin. Samassa joukkueessa oli muita pelaajia, jotka pelasivat tai olivat pelanneet jääkiekkoa. Sieltä he houkuttelivat kokeilemaan. Laji ei ole enää mukana kuvioissa, eikä naisten kaukalopallosarjaa taida olla enää edes olemassa. Aloittaessani sarjassa oli kuusi joukkuetta, sitten kun lopetin, sarja pieneni neljään.
Esimerkiksi jääkiekko ja pesäpallo ovat aika erilaisia lajeja. Mistä tämä monipuolisuus sitten on peräisin?
− Olin lapsuudessa aina luokan pienin ja energisin. Jalkapallo ja pesäpallo kiinnostivat. Olin liikunnallinen, eikä koulussa istuminen ollut suurin mielenkiinnon kohteeni, Vikman hymähtää.
− Isäni ja veljeni ovat pelanneet pesäpalloa. Olin 11-vuotias, kun pesäpallojengi perustettiin Peteliin. Siitä se sitten lähti. Harrastin myös keihääheittoa, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin jäi.
Hurjasta heittokädestään pesäpallokentillä tunnettu Vikman pelasi vielä tänä syksynä Kirittärien paidassa pesäpalloa. Pelaamisen osalta se on kuitenkin nyt jäämässä tähän syksyyn.
− Pesäpallo on toistaiseksi jäänyt. Katsotaan sitten jossain vaiheessa, jos valmennushommia olisi tarjolla, sillä valmentaminen olisi kiehtova ajatus.
Työn ja urheilun yhdistäminen
Vikman on ammatiltaan rakennusinsinööri, mutta "varastosta" löytyy myös muutama muu tutkinto.
− Minulta löytyy myös vartijan ammattitutkinto, ja vuonna 2000 valmistuin urheiluhierojaksi Kuortaneelta. Haaveeni oli tulla fysioterapeutiksi, mutta Jyväskylässä oli silloin paljon halukkaita opiskelemaan sitä, enkä halunnut lähteä täältä muualle. Halusin kehittää itseäni, joten sivutuotteena tuli esimerkiksi tämä vartijan tutkinto.
Suomessa naiskiekkoilijoiden on melko vaikeaa pelata täysipäiväisesti ammattilaisena jääkiekkoa. Muutamia poikkeuksia kuitenkin löytyy. Työn ja jääkiekon yhdistäminen ei ole aivan mutkatonta.
− On se haastavaa. Itse teen kustannuslaskijan töitä. Ensin olet kahdeksasta neljään töissä ja sitten illalla aina treenit päälle, eivätkä ne ole mitään tunnin settejä. Päivät venyvät pitkiksi.
− Osa meidän joukkueestamme on ammattilaisia, mutta joudumme kaikki itse keräämään tietyn osuuden rahaa tätä varten. Jotkut ovat myös opiskelijoita, eli he pystyvät tekemään kaksi harjoitusta päivässä. Työssäkäyvien kohdalla treeniasiat ovat hankalampia. Enhän minä voi olla töistä pois, koska silloinhan menettäisin työpaikkani, naurahtaa Vikman.
Yksi vaihtoehto jääkiekkoilijalle on lähteä ulkomaille pelaamaan. Vikmanin entinen joukkuekaveri Meeri Räisänen lähti tälle kaudelle pelaamaan ammattilaiseksi Venäjälle. Myös nykyään JYPissä pelaava Suvi Vacker kävi pelaamassa rapakon toisella puolella yliopistosarjoissa
− Onhan se harmi, ettei tämä ole täysin ammattimaista. Suvi kävi yliopistosarjoissa pelaamassa, missä on helpompaa, kun voi harjoitella ja opiskella samalla. Nyt kun ei pysty harjoittelemaan kahdesti päivässä, laatu korvaa määrän. Jääharjoituksia mahdollisimman hyvin ja huolella. Se riittää mihin riittää.
"Taidot säilyvät, mutta pysyykö kroppa mukana?"
Voisi kuvitella, että noin monen eri lajin pelaaminen olisi kropalle rankkaa. Tämä on yksi syistä, miksi Vikman jätti pesäpalloilut tauolle.
Se on suurin tekijä. Ehdottomasti haluan tuon joukkueen kanssa keväällä nostaa kannua.
− Oli vaikeuksia viime syksynä, kun tulin pelaamaan pudotuspelit. Heittokäden kanssa oli ongelmia, ja käsi oli välillä aika kipeä. Pesäpallossa taidot kyllä säilyvät, mutta en tiedä, pysyykö kroppa mukana.
− Ei ole onneksi tarvinnut hirveästi loukkaantumisista kärsiä. Molemmista polvista on ristisiteet leikattu, mutta ne ovat olleet ne isoimmat operaatiot. Muuten on ollut enimmäkseen revähdysvammoja ja takareidet ovat paukkuneet.
Mistä konkari sitten vielä repii motivaatiota laittaa itsensä joka vuosi uudestaan hyvään kuntoon? Luulisi, että "maha" alkaisi niin sanotusti jo täyttyä, kun palkintokaappi pursuaa palkintoja.
− Kyllä tässä varmasti houkuttaa se, että jääkiekosta ei ole kultamitalia. Se on suurin tekijä. Ehdottomasti haluan tuon joukkueen kanssa keväällä nostaa kannua.
Tulevaisuudessa valmentaja?
Vikman, kuten varmasti kaikki muutkin kokeneemmat pelaajat, on miettinyt sitä suurta kysymystä. Mitä uran jälkeen?
− En usko, että enää viiden vuoden päästä pelaan. Toivon, että olisin jonkunlaisissa valmennushommissa. Pidän paljon joukkueurheilusta, sillä siinä on paljon ihmisiä ympärillä ja on hienoa tehdä "se yksi matka" yhden joukkueen kanssa. Joukkueurheilu on minulle elämäntapa.
− Uskon, että olen edelleen työelämässä mukana, mutta ei se työelämä anna semmoisia tunnekokemuksia kuin urheilu, kun voittamisesta on kyse. Että mihin sitten siirtää energian ja kilpailuvietin. Olen miettinyt paljon, että mitä sitten, kun ei enää pelaa.
− Ei se liikaa miettiminen kannata, päättää Vikman.