Mikael Kotkaniemi tulee varsin nimekkäästä perheestä. Hänen äitinsä on näyttelijä Kirsti Wallasvaara ja isänsä teatteriohjaaja Pentti Kotkaniemi. Näyttelijää kulttuuriperheen pojasta ei silti koskaan saatu. Hän halusi hieman erilaiselle näyttämölle, ja hullaantui jääkiekkoon. Isä Kotkaniemen ohjauksen myötä jääkiekko istutettiinkin poikaan helposti.
- Isä on kova urheilumies. Sitä kauttahan se aina oikeastaan tarttuu, kun vanhemmat ohjaa johonkin suuntaan. Ja kyllä jääkiekko kävi nuoren miehen sydämelle kovasti, kuten urheilu muutenkin, Kotkaniemi tuumaa.
Kiekon lisäksi Kotkaniemi harrasti myös paljon kaikkea muunlaista urheilua, kuten jalkapalloa ja tennistä, joista hän pelaa yhä jälkimmäistä. Vaikka Kotkaniemi varttui kulttuurin keskiössä, ei se nuoren pojan päätä kääntänyt.
- Vaikka molemmat vanhemmat oli kulttuurialalla, halu pelata oli niin voimakas, niin paljon isompi. Ei ollut kahta sanaa, mitä alan tehdä.
Joukkue edellä, itse perässä
Luistimennauhoja Kotkaniemi alkoi sitoa nykymittapuulla kuitenkin melko myöhään, vasta 11-vuotiaana. Ässien apuvalmentaja toteaa aikojen olleen silloin hieman erilaisia.
- Silloin käytettiin kaikki vapaa-aika pelaamiseen. Nuorena aloittaminen ei ollut niin systemaattista kuin nykyään. Omatkin pojat aloittivat jääkiekon 4-5-vuotiaina.
Kotkaniemi pelasi uransa aikana jääkiekkoa divarissa, SM-liigassa sekä Tanskassa, Ruotsissa että Saksassa. Tulisesti jääkiekon mukana elävä Kotkaniemi kuvailee itseään pelaajana samanlaiseksi, mitä on valmentajana.
- Joukkue on minulle kaikki kaikessa. Eli tehdään yhdessä ja pelataan joukkueen eteen, eikä kukaan vedä siitä välistä. Liigassa pelasin paljon kolmos- ja neloskentän roolia, ja tein sitä aina joukkueen eteen.
- Tykkään sellaisesta helvetin kovasta fiiliksestä, kun tunne yhdistettynä sitoutumiseen on oikeanlaista. Ja sitä pitää ollakin tässä lajissa tosi paljon, muuten ei tapahdu yhtään mitään. Myös joukkueen hengen ja tiiviyden täytyy olla todella kovia. On ihan turha opettaa yhtään mitään, jos pelaajat eivät sitoudu asiaan ja tee kaikkea toistensa ja joukkueensa eteen. Ne ovat minulle suurimmat asiat ehdottomasti, Kotkaniemi painottaa.
Kotkaniemi on luonteeltaan temperamenttinen, ja valmentaja myöntääkin, että kotikasvatuksella saattaa olla osittain tekemistä asian kanssa.
- Isä on suorasanainen ja niin olen minäkin. Asiat pitää puida ja niistä pitää voida keskustella, niin elämä voi jatkua, se on paljon helpompaa. Sellainen olin päävalmentajana ja sellainen haluan olla. Tietenkin nyt olen vähän eri roolissa. Mutta pidän suorasanaisuudesta.
Divarikiekkoilun hienoudet
Kotkaniemi aloitti uransa kakkosdivarin Karhu-Kissoissa vuonna 1987. Samana vuonna Petri Varis aloitti pelaamisen samaisessa joukkueessa. Vuoden kuluttua myös Jari Korpisalo teki paluun joukkueeseen. Trio muodosti tehovitjan ja saikin pian varsin osuvan kutsumanimen, Petolintuketju.
- Teimme Kissoissa tosi paljon tehoja, jotain 170 tai 180 per kausi. Olimme todella hyvä ketju. Sitten siitä tuli juttua, että ”petolinnut saalistaa ja raatelee vastustajan”. Kyllähän se tietysti keskustelua aiheutti. Vieläkin näkee jossain tietokilpailukysymyksinä, Kotkaniemi nauraa.
Muistot divariajalta ovat piirtyneet apuvalmentajan muistiin ehdottoman positiivisina.
- Joukkuehengestä minulla on suunnattoman hyvät muistot. Tuollaiset asiat jäävät minulle mieleen päällimmäisinä. Se oli tosi tiivis yhteisö, aika nuoria jätkiä koko jengi täynnä, vaikka divarissa pelasi muuten aika vanhoja pelaajia.
HIFK:n kautta Poriin
Ensimmäiset liigaottelunsa Kotkaniemi luisteli HIFK:n paidassa kaudella 1990-1991. Neljä ottelua antoivat lisää kokemuksia miehen uralle, joka kuitenkin jatkui loppukauden Karhu-Kissojen riveissä. Kausi 1993-1994 toi mukanaan uusia tuulia ja Kotkaniemi pääsi kokeilemaan siipiään Ässiin, jonne myös Korpisalo ja Varis eksyivät uransa aikana.
Kahden ensimmäisen Ässät-kautensa aikana Kotkaniemi teki runkosarjassa 96 ottelussa tehot 15+20. Porilaiset pääsivät molempina vuosina pudotuspeleihin, ja laituri iski 12 ottelussa yhden maalin. Kausi 1994-1995 päättyikin pronssijuhliin, mutta jatkosopimus ei poltellut Kotkaniemen taskussa. Ässissä jämäroolissa pelaaminen ei kehittänyt Kotkaniemen peliä huimasti, joten eteen tuli toinen mahdollisuus, Tanska ja Herning IK.
- Jarmo Kekäläinen oli silloin agenttini ja sanoi, että lähde sinne, saat pelata paljon. Olin aluksi, että saakeli, onkohan se hyvä idea, mutta se olikin aika helvetin hyvä idea. Sain pelata paljon ja kehityin todella paljon. Siellä oli hyvä jengi, Petri Skriko ja kumppaneita.
- Ketolan Vellu meinasi kutsua minut takaisin jo joulun jälkeen, mutta halusin pelata siellä koko kauden, olla loppuun asti. Tulin Ässiin seuraavaksi kaudeksi ja olin mennyt eteenpäin todella paljon.
Kärppänä täydellisessä amatöörijoukkueessa
Kotkaniemi pelasikin Ässissä aina kauteen 1998-1999, mutta hän lopetti 30-vuotiaana uransa KalPassa kyseisen kauden jälkeen. Kiekkoilun jälkeen hän siirtyi Hartwallille myyntihommiin ja oli siellä 11 vuotta. Samalla lätkä ja Ässät vaihtui kaukalopalloon ja Porin Kärppiin. Eri tamineiden pukeminen päälle ei silti ollut automaatio.
- Itse asiassa huilasin varmaan hieman vajaan vuoden. Minua oli pyydetty jo aikaisemmin mukaan, mutten oikein silloin vielä innostunut siitä. Sitten Antero Kivelä pyysi minua mukaan ja lähdin lopulta. Alkoi kyllästyttää se oleminen, lihoinkin varmaan 20 kiloa. Tajusin, että kyllä minun jotain täytyi alkaa tehdä. Olen kuitenkin peluri, haluan pelata ja olla mukana tekemisessä.
Kotkaniemi loisti lajissa ja sai taas kerran huomata, että hänellä on hyviä tyyppejä ympärillään.
- Siellä oli paljon Ässien nuoria pelaajia, jotka eivät olleet sitten liigatasolle päässeet, hyviä kavereita. Petri Koskenkannot ja muut, A-junnujen pistepörssin voittajia ja sellaisia. Kaikki olivat tuttuja toisilleen juniorivuosilta, ja fiilis nousi vuosi vuodelta. Kasvettiin ja se alkoi merkitä jo hyvin paljon. Johto hoiti hyvin asiat. Se oli erittäin hyvin hoidettu täydellinen amatöörijoukkue, mitään ei puuttunut.
Kärppien pelaaminen muuttui jatkuvasti ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Kotkaniemi tuumaakin, että pelaajat huomasivat yhtäkkiä menneensä eteenpäin. Homma eteni pala palalta, ja lopulta joukkueen kaulassa roikkui kirkkain mitali, kun Kärpät voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 2004.
- Tykkäsin siitä. Haluan, että asioita tehdään ammattimaisesti, kun kyse on urheilusta. En siedä yhtään sellaista lätkyttelyä. Toki käyn aamujäillä pelailemassa, mutta kun kyse on totisesta toiminnasta, haluan, että asiat tehdään huolella.
Valmentaminen astui kuvioihin
Miten Kotkaniemi sitten jahkautui valmentamisen pariin? Kolme Suomen mestaruutta putkeen ja Kotkaniemi halusi uusia haasteita. Juha Jyrkkiö valittiin Ässien A-nuorten päävalmentajaksi, ja Jyrkkiö ottikin heti yhteyttä Kotkaniemeen, sillä halusi miehen apuvalmentajakseen. Mietittyään hetken Kotkaniemi otti tarjouksen vastaan ja alkoi samalta seisomalta kouluttaa itseään. Valmentaminen oli käynyt mielessä ennenkin.
- Kun pelasin kaukalopalloa, aloin pikkuhiljaa pohdiskella, että mitenköhän, missä ja milloin. Ja sitten tuli kysely ja olin valmis tarttumaan siihen.
Joulukuussa ammatti- ja huippuvalmentajaksi valmistuva Kotkaniemi toimi Ässien A-nuorten apuvalmentajana vuodesta 2006 eteenpäin. Seuraava siirto oli ryhtyä B-nuorten päävalmentajaksi. Kaudella 2011-2012 Kotkaniemi nousi liigaympyröihin Ässien edustusjoukkueen valmennustiimiin. Rooli on hänelle selvä.
- Suurin tehtäväni on peluuttaa puolustajia. Keskustelemme asioista, kerron mielipiteitäni ja pyrin myös kyseenalaistamaan asioita. Niidenkin asioiden esittäminen täytyy osata esittää oikein, ei tuomita. Olen sellainen persoona, että sanon aika tiukasti mielipiteeni. Jos ottaa päähän, niin en pysty pitämään sitä sisälläni, vaan se tulee aika kovaa ulos.
Kotkaniemen kurvailtua vuonna 1993 länsirannikolle Pori on pysynyt valmentajan mielessä aina kotipaikkana, jonne oli hyvä palata Tanskan, Ruotsin ja Saksan reissujen jälkeen. Vapaa-aikaa Kotkaniemi ei monen muun valmentajan tavoin tunne käsitteenä, sillä pelikauden aikana sellaista ei virallisesti ole olemassa.
- Kyllähän ne jutut päässä pyörii. Vapaa-ajalla kuskailen lapsia treeneihin, tai no vaimo heitä nyt enemmän kuskailee, ja pyrin kannustamaan heitä. Pelaan aamulla lätkää, salibandyä ja harrastan kuntoilua. Sellaista perheen kanssa oleilua, valmentaja hymyilee.
Valmentajasta on aina hienoa nähdä, kun harjoiteltu asia näkyy tositoimissa. Mutta mikä sitten on kauneinta jääkiekossa Ässien apuvalmentajan silmissä? Kotkaniemi ei tyydy miettimään hetkeäkään, vaan vastaus tulee heti suoraan sydämestä.
- Kun puhutaan huipputason lätkästä, niin kauneinta on, kun joukkue hengittää samaa ilmaa, tekee sovittuja asioita, liikkuu tiiviisti alue alueelta, on sitoutunut ja voittaa. Voiton eteen tehty työ ja fiilis kopissa pelin jälkeen. Sen kauniimpaa hetkeä ei ammattilaisjääkiekossa ole.
