Viime kaudeksi HIFK:n A-junioreista Yhdysvaltojen USHL-junioriliigaan lähtenyt Siim Liivik on tehnyt näyttävän paluun Helsinkiin. Kauden 18 ottelussa kerätyt tehopisteet 3+4 ovat mainio alku hyökkääjälle, jonka tehtävänä hänen omien sanojensa mukaan ei ole pisteiden tekeminen.
Maastopyöräilevä IHK-kasvatti
Liivik muutti Virosta Suomeen 4-vuotiaana perheensä kanssa, mutta jääkiekosta hän innostui vasta 10-vuotiaana. Ensimmäisenä joukkueena oli Itä-Helsingin Kiekko ja paitaa komisti HIFK:n junioreistakin tuttu numero 10.
Ennen jääkiekon aloittamista Liivikiä kiinnosti vain ja ainoastaan yksi asia. Hän harrasti nimittäin C-juniori-ikäiseksi saakka maastopyöräilyä.
Liivikillä oli myös maastopyöräilyssä edessään lupaava tulevaisuus, joten päätös lopettamisesta ei ollut helppo.
- Olin 12-vuotiaana SM-kakkonen ja tykkäsin pyöräilystä todella paljon. Kun menestystäkin oli tullut, jouduin miettimään päätöstä kauan, Liivik muistelee.
Liivikin pyöräilyura on antanut paljon myös jääkiekolle.
– Pyöräilyssä käytetään aika pitkälti samoja lihaksia kuin jääkiekossa. Etuna pyöräilystäni on ollut hyvä peruskunto, joka on lähes aina ollut joukkueen testeissä parhaimmistoa.
Lisäksi menestystä on tullut HIFK:n A-nuorissa perinteeksi muodostuneessa triathlonissa vakuuttavien pyöräilyosuuksien jälkeen.
Korson ulkojäiltä rapakon taakse
Siirto IHK:sta petopaitaan tapahtui kohtuullisen nopeasti. Liivik siirtyi kahden pelikaverinsa kanssa kolmen IHK:ssa vietetyn vuoden jälkeen HIFK:n D-junioreihin.
Punapaitaan siirtymisen jälkeen peliaikaa tuli myös vanhemmissa ikäluokissa.
– Pelasin nuorempana B-juniorina muutamia otteluita A-junnujen paidassa, mutta enemmän niitä kertyi vasta vanhemmassa B:ssä.
Nuoruusvuosinaan Liivik kehitti taitojaan joukkueharjoitusten lisäksi myös vapaa-ajalla. Paikkana oli Vantaan Korson kuuluisat luonnonjäät, jotka ovat tuottaneet monta nykypäivän liigakiekkoilijaa.
– Meitä oli Haverisen Joni, Laakson Teemu, Holmbergin ”Allu” ja muita HIFK:n entisiä A-junnuja. Siellä sai aina aika kovat pelit käyntiin, Liivik toteaa.
Korson pelimiehistä 21-vuotias Teemu Laakso löysi tiensä täksi kaudeksi NHL:n Nashville Predatorsin organisaatioon. Ennen Laaksoa Pohjois-Amerikka sai kuitenkin vieraakseen Liivikin. Sarjana oli amerikkalainen USHL-junioriliiga ja joukkueena Waterloo Black Hawks.
– Juttelin A-juniorikauden jälkeen agenttini kanssa siitä, mitä haluaisin tehdä. Kun kuulin, että Waterloo oli kiinnostunut, ajattelin, että tässähän on hyvä mahdollisuus.
Tykkään pohjoisamerikkalaisesta jääkiekosta, ja nyt oli mahdollisuus tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Ja ainahan pääsee takaisin Suomeen, Liivik sanoo.
Apuna rapakon taakse siirtymisessä oli myös Jokerit-kasvatti Jan-Mikael Juutilainen, joka kiekkoili jo toista kauttaan Waterloon paidassa.
– Alunperin tarkoituksena oli mennä Black Hawksin pahimman vihollisen joukkueeseen. Olin kuullut Juutilaiselta kuitenkin paljon myönteistä Waterloosta, ja totta kai oli helpompaa, kun joukkueessa oli toinen suomalainen, Liivik muistelee.
Kuin eri maailma
Vaikka Waterloo on noin 68 tuhannen asukkaan kohtuullisen pieni kaupunki Iowan osavaltiossa, tunnelma kotihallissa oli Liivikin mukaan aina katossa.
– Halli oli myyty loppuun kuusi vuotta putkeen. Faneilla oli joka ottelussa lehmänkellot mukanaan, ja fiilis oli muutenkin aivan älytön.
Jääkiekko on Pohjois-Amerikassa myös organisaatioiden suhteen täysin eri luokkaa kuin Suomessa.
– Pohjois-Amerikassa jääkiekko on jo junioreista lähtien suurta bisnestä. Organisaatio toimii liiketoiminnallisesti ja menestyminen on tärkeää.
Suurimpana erona Suomen juniorisarjoihin Liivik näkee pelinopeuden ja kovuuden.
– Siellä taklattiin aina, kun oli paikka. Verrattuna Suomen A-junioreihin äijät ovat paljon isompia ja fyysisempiä, ja vauhti paljon paljon kovempaa.
– Suomen A-junioreissa saattaa olla parempia ja taitavampia yksilöitä. Juuri pelaajien yksilöllisyyttä painotetaan Suomessa, Liivik kertoo.
Black Hawkin kunnassa vietetty vuosi oli suomalaiselle hyvää itsenäistymisen aikaa ja valmistautumista tulevaisuutta varten.
– Oltiin kaupungissa roolimalleina pienemmille. Käytiin jopa vierailuilla lastentarhoissa ja vanhainkodeissa.
– Ei pystynyt menemään kauppakeskukseen ilman, että joku tuli pyytämään valokuvaan. Tuntui kuin olisi ollut koko ajan suuressa show’ssa, Liivik kertaa.
Pelillisesti isokokoinen voimalaituri sulautui mainiosti pohjoisamerikkalaisiin kapeisiin kaukaloihin.
– Pidän vahvuuksinani fyysistä peliäni ja monipuolisuutta. Waterloossa eniten kehittyi luistelutaito ja tilannekovuus. Koen, että sain myös paljon henkistä pääomaa. En enää juuri hätkähdä pienestä, Liivik sanoo.
Pelkästään pistenikkariksi Liivikistä ei myöskään USHL:ssä ollut. Hanskat tippuivat muutamaan otteeseen, ja kerran vastaan asettui jopa liigassa eniten tapellut kovanyrkki.
– Oltiin 1-2-tappiolla ja tarvittiin vähän herätystä. Valmentaja sanoi, että käy sinä ottamassa toi kaveri. Ihmettelin siinä vähän aikaa ja kysyin pari kertaa, onko hän tosissaan. Sitten lähdin, sanoin kaverille let’s go ja sitten mentiin.
– Oli itse asiassa ihan hyvä mylly. Pääsin murtamaan kaverin nenän. Itse selvisin muutamalla kuhmulla. Olin onneksi meidän tappelijan kanssa käynyt vähän asiaa läpi ja saanut muutamia vinkkejä, Liivik naurahtaa.
Vastapainona opiskelu
Toisin kuin useat muut nuoret tähdet, Liivik on hoitanut opiskelunsa aina huolella.
– Kirjoitin ylioppilaaksi Sotungin lukiosta. Tällä hetkellä olen Laurean ammattikorkeakoulussa tradenomiopiskelijana, mutta itse opintoja en ole vielä ehtinyt aloittaa.
USA:ssa vietetyn ajan Liivik käytti perehtymällä urheilupsykologian maailmaan.
– Joukkuekaverit jenkeissä opiskeli urheilupsykologiaa. Innostuin lukemaan kavereiden kirjoja ja ajattelin, että tämähän on siisti juttu. Haluaisin lukea sitä Suomessakin, Liivik kertoo.
Vaikka Liivik on kentällä ilkeä ja vastustajaa alati rikkova pelaaja, kaukalon ulkopuolella asia on toisin. Hyvät käytöstavat, avoin olemus ja ystävällisyys kertovat hyvästä kotikasvatuksesta.
– Kotona äiti on pitänyt aina kovaa kuria ja painottanut, että koulutus on tärkeää. Opiskelu on mielestäni todella hyvää vastapainoa jääkiekolle.
– Tykkään todella paljon sivistää itseäni, ja välillä on mukava puhua pukukoppijuttujen sijaan joistain sivistyneistäkin asioista, Liivik tuumaa.
Valmennukselle ja ketjukavereille kiitosta
Täksi kaudeksi Oulusta helsinkiläisjoukkueen peräsimeen muuttanut Kari Jalonen on koonnut valmennustiimin, johon kuuluu apuvalmentaja Kai Rautio sekä fysiikkavalmentaja Harri Hakkarainen. Uusi valmennustiimi on ainakin Liivikin mieleen.
– Tykkään siitä, että Jalonen on vaativa. Hän vaatii niin pelaajilta kuin itseltäänkin paljon työtä. Jaloselta tulee joka päivä uusia vinkkejä ja aina oppii jotain uutta.
Myös maineikas fysiikkavalmentaja Harri Hakkarainen saa Liivikiltä kiitosta.
– Viime kesänä tuli Harrin harjoituksissa sellainen olo, että tässä on oikeasti jotain järkeä ja kehittyy jääkiekkoilijana. Todella monipuolisia harjoitteita on ollut, ja kaiken takana on ollut lajilähtöisyys, Liivik kertoo.
Valmentajilta tullut vastuu ja pistepussin täyttyminen ovat olleet asioita, jotka antavat Liivikille aihetta olla tyytyväinen.
– Kyllä itseluottamusta tulee, kun tietää, että pystyy tekemään pisteitä näin kovassa sarjassa. Lisäksi, kun on päässyt samaan ketjuun sellaisen ammattimiehen kuin ”Pessin” [Jussi Pesonen] kanssa, koko ajan oppii jotain uutta.
Liivik antaa kehuja myös toiselle ketjukaverilleen Teemu Ramstedtille.
– Tykkään pelata ”Ramun” kanssa, joka rakentaa hyvin peliä. Sitä kautta pääsen itse tekemään sitä, mistä itse tykkään eli taklaamaan ja tekemään tilaa.
– Pisteet eivät ole ikinä olleet minulle kovin tärkeitä, vaan se, että joukkue menestyy, Liivik lisää diplomaattisesti.
Tällä hetkellä HIFK:n tilanne näyttää kuitenkin tukalalta. Maaottelutauolle siirryttäessä helsinkiläiset laahustavat sarjataulukon kolmanneksi viimeisenä. Pisteitä kauden 18 ottelussa on kertynyt vaivaiset 23.
