Joshua Kossila – Ranskalaisia perinneongelmia ja järjettömiä tehopisteitä

Muut Sarjat / Haastattelu
Joshua Kossila puki Lapuan Virkiän paidan päälleen ensimmäistä kertaa tänä syksynä.
Kuva © Mika Pukkinen
Kossilan veljeksistä vanhin, Joshua, ei koskaan murtautunut isoihin sarjoihin, eikä oikeastaan halunnutkaan. Mies on aina viihtynyt kiekon parissa, mutta ammattimainen treenaaminen ei kuulu suosikkipuuhiin. Hän haluaa nautiskella pelaamisesta.

Noin viisivuotiaana Joshua Kossila, nyt 26, suunnisti ensimmäistä kertaa ulkojäille Helsingin Paloheinässä veljensä Kallen kanssa. Isä luonnollisesti kuskasi poikia kokeilemaan, miltä luistimet tuntuivat jalassa.

Noh, luisteluhan maistui. Veljekset pelasivat paljon keskenään nimenomaan muita vastaan pihajäillä pitkät tovit. Toisinaan he olivat jopa dominoivia pihakaukaloiden jonkinasteisia sankareita.

Tarhaikäisenä Kossiloiden karavaani kuitenkin siirtyi Kauniaisiin. Samaisessa kaupungissa Kossila lähti ensimmäistä kertaa jääkiekkojoukkueen mukaan Grankulla IFK:ssa heti kiekkokoulun jälkeen.

− Kauniaisissa oli enemmän sellainen kaikki pelaa -meininki, josta tavallaan tykkäsin, Kossila sanoo.

Kossila pelasi puolustajana läpi ensimmäisten juniorivuosien. Hän oli hyvä luistelemaan, joka takasi sen, että hän pystyi isossa askissa pelaamaan mainiosti pakkina. Pelipaikka muuttui kuitenkin keskushyökkääjäksi, kun Kossila lähti hakemaan uusia kokemuksia Espoon puolelta Jäähongasta. Pelipaikka, jota mies pelaa pääsääntöisesti tänäkin päivänä.

"Se oli iso homma nuorelle kaverille, kun pääsi ensimmäiseen maajoukkueturnaukseen"

− Valmentaja kysyi, että mitä paikkaa haluan pelata. Sanoin, että haluan olla sentteri, vaikka siihen asti olin pelannut pakkina. Sentteri saa eniten kiekkoa, joten sen mukaan se valikoitui, Kossila hymyilee.

Jäähongassa meni tovi, mutta Kossila siirtyi pian Bluesiin, joka oli uran seuraava askel. Samaan aikaan Joshuan veli Kalle siirtyi Jokereihin, joka oli tuohon aikaan ylivoimainen joukkue ikäryhmässään.

Bluesissa touhu kuitenkin muuttui ammattimaisemmaksi. Vielä 16-vuotiaiden ikäryhmässä Kossila jaksoi pelata Bluesin riveissä, mutta C-junioreissa myöskään treenitahti ei ollut kovinkaan järkyttävä. Kun edessä oli siirtyminen B-junioreiden joukkueeseen, astui kuvaan kovempi treenaaminen nykyisin Suomen nuorten maajoukkuetta valmentavan Jussi Ahokkaan alaisuudessa.

− Silloin jääkiekon piti olla pääasiassa hauskaa. Muutos B:hen oli sen verran iso, että hauskuus lähti suurimmaksi osaksi, Kossila taustoittaa.

Tämä johti siihen, että Kossila siirtyi takaisin Grankulla IFK:n junioreiden riveihin, jossa syntyi melkoisen huikeita pistemääriä. Hän laittoi jokaisella kaudella Grankullan paidassa lähemmäs kolme pistettä per ottelu olkoonkin, että kyseessä olivat alueelliset juniorisarjat. Kossilaa kuitenkin koetettiin vielä kertaalleen houkutella Bluesin A-nuoriin mukaan, johon Ahokas oli B-junioreista tällä välin siirtynyt.

− En vieläkään syttynyt siihen. Olin siellä pari viikkoa, mutta ei vain päässyt siihen treenaamisen makuun kuten sellaiset, jotka olivat sinne vielä enemmän puskista nousseet. He halusivat näyttää enemmän kuin minä, Kossila kertailee.

Varhaisvuosien potentiaalista kertoo luonnollisesti pistemäärien lisäksi se, että hän sai kutsun myös alle 16-vuotiaiden maajoukkueen mukaan kertaalleen vuodenvaihteessa 2006. Tuo turnaus pelattiin Saksassa, josta loppusaldoksi jäi lopulta maajoukkueuran ensimmäinen ja viimeinen osuma.

− Se oli iso homma nuorelle kaverille, kun pääsi ensimmäiseen maajoukkueturnaukseen. Siinä näki hieman muiden maiden samaa ikäluokkaa ja saattoi verrata omaa tekemistä heihin. Sen kyllä muistaa aina, Kossila muistelee lämmöllä.

Kossila virittelee kanuunaa viivalla.
Kuva © Mika Pukkinen

Lakeuksille opiskelemaan

Vaikka jääkiekossa olisi ollut mahdollisuuksia potentiaalin puolesta edetä pitkällekin, ei ammattilaisuuteen tähtäävä treenaaminen ollut Kossilan juttu. Hän päätti jättää jääkiekon harrastukseksi ja nauttia pelaamisesta, mutta ei vääntää hampaat irvessä kohti kirkkaampia tähtiä.

Kun sentteri sai koulut päätökseen pääkaupunkiseudulla, siirtyi hän Pohjanmaalle Vaasan yliopistoon opiskelemaan laskentaa ja rahoitusta. Keskimaan alueella riitti kuitenkin halukkaita Rautaliigan, eli alueellisen kakkosdivisioonan, joukkueita, joista miehelle löytyisi pelipaikka.

− Joukkueurheilut ja etenkin jääkiekko on paras harrastus, kun tulee uuteen paikkaan. Sitä kautta saa aina uusia kavereita. Meni mihin joukkueeseen tahansa, Kossila näkee.

Miehen ensimmäinen pohjalaisseura oli mustasaarelainen Komu HT, jossa ensimmäinen kausi tuotti 31 tehopistettä 17 ottelussa. Komusta hän siirtyi heti seuraavalla kaudella pelaamaan Suomi-sarjaa silloisen vaasalaisjoukkueen Red Ducksin riveihin.

− Olihan se vähän erilaista, jos vertaa pääkaupunkiseudun kakkosdivariin. Se on jännä juttu, että kakkosdivarissa ja muissa alasarjoissa on kuitenkin kovia pelaajia. Suomi-sarja yllätti kovastikin. Siellä oli kaikilla hyvä kunto ja kaikki jaksavat luistella ja tehdä duunia.

− Se Red Ducksin vuosi oli ehkä kaikista rankin, mitä minulla on ollut. Meillä oli hyvä jengi. Siellä oli Sportistakin jätkiä silloin ja piti tulla unelmakausi.

Suomi-sarjaura jäi Kossilalla kuitenkin melko lyhyeksi, sillä Red Ducks kaatui omiin haasteisiinsa.

− Sehän sitten päättyi siihen, että jengi meni nurin. Ei tullut sovittuja juttuja valmentajille, eikä muillekaan. Siihenhän se vähän kaatui. Mutta nautin kyllä pelaamisesta siellä, Kossila silti huomauttaa.

Vaikka Kossila ei ole koskaan varsinaisesti nauttinut suuresti treenaamisesta, kausi Suomi-sarjassa kuitenkin toimi hyvänä nosteena. Vaikka treenaaminen ei sentään ihan ammattisarjojen tasolla ollut, niin töitä sai silti tehdä.

− Komussa mentiin jäälle ja vähän harjoiteltiin ja se oli siinä. Redarissa oli taas tavoitteitakin ja oikeasti treenattiin niiden mukaan. Vaikka oli töitä ja opiskeluja, niin siellä harjoiteltiin, eikä ollut juuri vapaapäiviä. Siinä vaiheessa elämä meni aika paljon jääkiekon ehdoilla.

Seuraavaksi kaudeksi piti siis etsiä jälleen uusi seura. Tällä kertaa se löytyi Vaasan koillispuolelta Pietarsaaresta. Edessä oli paluu Rautaliigaan Pietarsaaren Jeppiksen riveihin.

"Meillä oli yeensä yksi kenttä ranskalaisia, jotka eivät osanneet pelata ollenkaan"

Perinteikäs pietarsaarelaisseura, joka on aikoinaan pelannut I-divisioonassa myös nimellä Pietarsaari Centers, oli pelipaikkana Kossilan mieleen. Kausi Pietarsaaressa ei tuloksellisestikaan ollut hassumpi, sillä 20 ottelua tuottivat nöyrät 65 tehopistettä.

− Kun oli vuoden ollut Red Ducksin mukana, niin kunto oli noussut paljon. Sain Jeppiksessä hyvät pelikaverit rinnalle, niin homma toimi. Pelasin siellä käytännössä joka kolmatta vaihtoa, ylivoimaa ja alivoimaa.

− Peliaikaa tuli paljon, mutta jaksoi silti helposti pelata, eikä ollut mitään ongelmia sen kanssa. Ehkä se kunto vaikutti eniten siihen, miksi tulostakin tuli paljon. Itseluottamusta oli toki myös paljon enemmän.

C'est la vie

Pelaamisen ohessa opinnot edistyivät, mutta Kossila haikaili jonkinlaisten uusien haasteiden perään. Tähän löytyi seuraavalle vuodelle mielenkiintoinen vaihtoehto. Kossila päätti lähteä pelaamaan Ranskan kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle Montpellier Vipersin riveihin.

Kyseessä oli ikään kuin vaihtovuosi, joskaan ei kuitenkaan koulun kautta. Aluksi tavoite oli maan toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, mutta se projekti meni puihin.

− Eivät he tarjonneet lopulta edes testisopimusta sinne. Siellä on sellainen politiikka, että pitää olla vähintään Mestis-kokemusta, että sinne pääsee, Kossila kertoo hieman huvittuneena.

Kausi Viperssissa meni kuitenkin varsin mainiosti. Kossila voitti koko sarjan maalipörssin, tehden 24 maalia 17 otteluun. Pelitapaan ja yleiseen politiikkaan oli kuitenkin jonkinlainen totutteleminen. Ulkomaanvahvistukset olivat luonnollisesti sarjassa melko kovia, koska vaatimustasokin asetettiin aika korkealle.

− Siellä oli paljon porukkaa esimerkiksi Kanadasta ja Slovakiasta. Se ero niihin ranskalaisiin voi olla iso, he eivät kovin kovia olleet. Meillä oli yleensä yksi kenttä ranskalaisia, jotka eivät osanneet pelata ollenkaan, Kossila naurahtaa ja jatkaa:

− Jos satuttiin johtamaan viidellä maalilla, niin sitten joutui itse huilaamaan loppupelin ja ranskalaiset pääsivät pelaamaan. Haluttiin tietysti aina voittaa peli, mutta niitä ranskalaisia ei kentällä ollut ennen kuin johdettiin. Meillä oli kuitenkin kymmenkunta ulkomaalaista joukkueessa.

Fanikulttuuri oli kuitenkin hyvin mielenkiintoista. Vipersin kotipelien keskiarvo liikkui tuhannen katsojan paikkeilla. Pudotuspeleissä 1200 vetävässä kotihallissa saattoi olla jopa 1400 katsojaa. Ylikapasiteettia siis. Ottelutapahtuma oli hieman erilainen, mitä Suomessa.

− Tuntui, että he eivät siellä katsomossa ymmärrä mitään, mitä siellä kentällä tapahtuu. Kunhan tulevat katsomaan peliä. Siellä oli musiikki aina niin kovalla, että ei kuullut edes omia ajatuksiaan. Olihan siinä oma fiiliksensä. Jengi sai siellä myös oluet ja siiderit katsomoon, niin se varmasti siihen tunnelmaan vaikutti myös.

Kossila lempipaikallaan - hän on painanut II-Divisioonassa keskimäärin yli maalin per ottelu.
Kuva © Mika Pukkinen

Otteluiden jälkeen oli myös nimikirjoitusten jakoa, mutta hirveästi kannattajien kanssa ei kielimuurin vuoksi voinut muuten keskustella. Ranskassahan ei tunnetusti juuri perusteta kuin ranskan puhumisesta. Jossain joukkueissa myöskään sponsoritilaisuuksiin ei tästä syystä otettu kuin paikallisia pelaajia, vaikka tähdet ulkomailta olisivatkin tulleet.

− Pelaajat puhuivat aina englantia, eikä se heitä haitannut, jos tuli virheitä. Käytäntö oli myös se, että sponsoritilaisuuksiin ei otettu ketään muuta kuin äidinkielenään ranskaa puhuvia. Muissa joukkueissa oli myös englantia puhuvia vastaavissa tilaisuuksissa, mutta meillä oli tällainen käytäntö.

"Ykkösasia tällä hetkellä on koulu ja siitä työelämään, mutta lätkä on paras harrastus"

Tästä huolimatta Kossilalta ei ranska juuri taivu. Päivittäisten asioiden hoitaminen oli toisinaan kohtalaisen vaikeaa. Puhelinliittymät, pankkiasiat ynnä muut olivat Kossilan mukaan kovin haastavia, jos vertaa Suomeen.

− Sen verran osasin, että kaupassa asioin. Parturissa oli välillä hieman ongelmia selittää, mitä haluan. Eivät he siellä tajunneet englantia. Aina siinä johonkin lopputulokseen silti päästiin.

Vaikka nyt puhutaan Ranskan kolmanneksi korkeimmasta sarjatasosta, niin puitteet kuitenkin järjestettiin ensiluokkaisella tavalla. Joukkueen puolesta tuli asunto ja muita päivittäisasioita. Kossila nosti myös pientä palkkaa peleistä, joskin mielenkiintoista on se, että myös voittobonuksia jaettiin tässä divariporukassa.

− Bonuksen sai aika monikin pelaaja meillä. Taisimme hävitä koko runkosarjan aikana kaksi peliä. Ei sitä pelin aikana tullut mietittyä, mutta totta kai se motivoi hieman, että saa vähän ekstraa.

Kossila olisi halunnut jatkaa Ranskassa myös tänä vuonna, mutta pelipaikka toiseksi korkeimmalta sarjatasolta ei auennut. Alemman kastin joukkueet olivat tehneet tarjouksia, mutta se ei maistunut miehelle. Edellisen kauden pelikaveri oli koettanut puhua Kossilaa kuitenkin vielä toiselle sarjaportaalle, mutta joukkue ei lämmennyt ajatukselle.

− Halusin hieman parempaan jengiin, ettei tule koko kautta turpaan. Sanoin heille, että voin tulla vaikka kuukaudeksi koeajalle ja voitte heittää sitten pois, mutta siellä mieluummin katsotaan, että on Mestis-pelejä alla, vaikka ei olisi yhtään tehoja siellä tehnytkään.

− Kanadalainen kaveri, joka voitti silloin pistepörssin, sanoi, että haluaisi seuraavalla kaudella pelata minun kanssa samassa joukkueessa. Hän yritti minua sinne puhua, mutta ei ne siltikään halunnut edes ajatella asiaa. Kaikki avut käytettiin, mutta ei se sitten lähtenyt, Kossila hymähtää.

Paluu lakeuksille tutun valmentajan joukkueeseen

Opinnot eivät olleet Ranskan vuotena juuri edenneet. Kaiken muun kiireen lisäksi nettikin miehen kämpillä oli melko onneton, joka toi lisähaasteita opintojen edistymiseen. Käytännössä visiitti Ranskaan oli välivuosi opintojen suhteen.

Kun pelipaikkaa Ranskasta ei irronnut, siirtyi Kossila takaisin Pohjanmaalle opintojen pariin. Red Ducksissa, Jeppiksessä ja Komussa aikaisemmin Pohjanmaan lakeuksilla kiekkoillut Kossila löysi tiensä täksi kaudeksi Lapuan Virkiän II-divisioonajoukkueeseen. Miehen Lapualle houkutteli Red Ducksissa muutama vuosi sitten valmentanut, nykyinen Virkiän päävalmentaja ja urheilupuolen kehitysvastaava, Pete Suonpää.

− Puhuin muutaman muunkin pohjalaisseuran kanssa, mutta päädyin tänne. Pohjalaisseuroissa on ollut helppo olla. En tiedä, onko se näistä maakunnista kiinni. Senkään takia tänne ei jännittänyt tulla uuteen seuraan varsinkin, kun oli tuttu koutsi, Kossila kertoo.

Virkiässä mies on tahkonnut noin 2,2 pistettä per peli -tahdilla, joka on vähintäänkin kohtalainen. Myös kandidaatin tutkielma on valmistumassa hyvin pian ja mies pääsee jatkamaan maisteriopintoihinsa keväällä.

Tavoitteet hänellä eivät koskaan ole olleet jääkiekossa, vaan enemmän muissa urasuunnitelmissa. Jääkiekkoa hän sanoo harrastavansa niin kauan kuin intoa riittää, mutta toistaiseksi se tuntuu miehelle kuitenkin maistuvan. Tulevaisuus on vielä hivenen auki.

− Voi olla, että palaan pääkaupunkiseudulle jossain vaiheessa. Ykkösasia tällä hetkellä on koulu ja siitä työelämään, mutta lätkä on paras harrastus. Lenkki ei kiinnosta niin paljon, että jaksaisin itseäni pitää ihan älyttömässä kunnossa, mutta pelaaminen on silti hauskaa, Kossila päättää.

» Lähetä palautetta toimitukselle