Vaatimus kokonaisuuden hallinnasta puhuttaa 2010-luvun huippuvalmentajuudessa. Kuva tiukasti kaikkia lankoja käsissään pitävästä huippuvalmentajasta elää edelleen. Toimintamallinsa teoreettisen pohjan tiedostava, ihmistä yksilönä arvostava tiimityön taitaja kuvailevat kuitenkin nykyajan menestyvän valmentajan piirteitä paremmin.
Valmentajuuden ja valmentajan roolin muutosta on verrattu peruskoulun opettajan työnkuvan muutokseen. Yhtä härskisti valmentajien arvovaltaan ei ole silti puututtu. Kuitenkin molemmat vastaavat joukkueidensa lopputuloksesta toimien samalla ryhmien pedagogisena ja taiteellisena johtajana.
Hyvän valmentajan ominaisuuksista voidaan käydä keskustelua loputtomiin. Jokainen arvostakoon haluamiaan piirteitä. Kun valmentajaa palkataan päätoimiseen tehtävään, painotetaan tämän päivän käsityksen mukaisesti valmentajan pelitavan soveltuvuutta juuri tietyn joukkueen luotsaamiseen. Ennen vakanssi saattoi hellitä hyvän jätkän maineella, näinä päivinä vaaditaan vahvaa ydinosaamisen kompetenssia.
Ollaksemme kiinni tulevaisuuden valmentajuudessa pitää kyetä pohtimaan valmentajuutta laajemmin kuin teknisenä ja taktisena osaamisena. Voiko valmentajan ydinosaamista olla jokin muu kuin äsken mainittu tekninen ja taktinen kompetenssi?
Valmentajuuden roolikartta
Pallopeleissä pätevät pallopelien yleiset lainalaisuudet. Lajikartalla jääkiekko sijoitetaan mailapelien kategoriaan. Yhteisiä taktiikoita ja tilanneratkaisuja maalipelien hyökkäämiselle ovat tavoite edetä vastustajan maalille, luoda vapaata tilaa ja aikaa sekä edetä syöttelemällä vapaille pelaajille. Näin ollen jääkiekon valmentamisessa voidaan hyödyntää yli lajirajojen yltävää tietotaitoa. Silti tunnemme verrattain vähän useammassa lajissa huipputasolla menestyneitä valmentajia.
Yksi kahden eri lajin valmentamisessa meritoitunut valmentaja on nykyisin jyväskyläläisen salibandyseura Happeen käskijänä toimiva Seppo Pulkkinen. 40 vuoden valmennuskokemuksen aikana Pulkkinen on luotsannut Happeen ohella salibandyssä naisten maajoukkuetta sekä Kanadan miesten maajoukkuetta, Lisäksi hän on ainoa suomalainen valmentaja, jonka alaisuudessa Suomen lentopallonaiset ovat edenneet arvokisoihin karsintojen kautta (1989).
Liikuntatieteen maisterin tutkinnon aikoinaan suorittanut Pulkkinen väitteli taannoin tohtoriksi. Väitöskirjassaan Pulkkinen selvitti pitkään huipputasolla työskennelleiden palloiluvalmentajien näkemyksiä valmentajuuden luonteesta ja hyvän valmentajan ominaisuuksista. Kaikilla haastatelluilla valmentajilla oli kokemusta samasta päivätyöstä kuin Pulkkisella itsellään - rehtorin työstä.
Tutkimustuloksista nousi esille viisi eri teemakokonaisuutta, joista paistoivat läpi valmentajan persoonaan ja luonteenpiirteeseen liittyvät ominaisuudet. Ammattitaidon hallintaan viittaava reflektio nähtiin vasta toisarvoisena piirteenä hyvän valmentajan luonteenpiirteitä rankatessa. Tuloksia pohtiessa on luontevaa ajatella, että huippuvalmentajalta edellytetään automaattisesti vahvaa ammatillista kompetenssia. Sen sijaan johtajuuteen ja ihmistuntemukseen viittaavia ominaisuuksia ei arvosteta vielä yhtä laajasti kuin tuloksista käy ilmi, vaikka juuri kyseiset ominaisuudet nousevat vahvasti esiin tutkittaessa menestyviä johtajia ja tiimejä eri aloilla.
Menestyvän valmentajan ominaisuudeksi on muodostunut paljon puhuttu kokonaiskuvan näkeminen. Kokonaiskuvan näkeminen edellyttää paljon muuta kuin pelkkää pelin analysoimista. Ottelun jälkeisissä lehdistötilaisuuksissa valmentajilla on tapana nähdä tappiollisen pelin jälkeen suojattiensa otteissa paljon hyvää. Tämä on kuitenkin virheellinen tulkinta kokonaiskuvan näkemisestä. Kyseessä on pikemminkin suojamekanismi, jolla usein pyritään piilottamaan huono pelillinen esitys korulauseiden taakse.
Pelitapa edellä valmentajuutta kehittämässä - ei näin
Valmentajalta vaaditaan toisin sanoen enemmän osaamista kuin aikaisemmin. Valmentaminen koostuu yhä sirpaleisemmista osa-alueista, jotka tulee hallita. Tähän hallintaan kuuluu näkemys siitä, kuinka joukkuetta viedään tavoitteellisesti eteenpäin.
Voittavan joukkueen kasaaminen ja pelillisesti huippuunsa virittäminen ei lähde tänä päivänä pelitavasta. Terminä valmennusfilosofia on parempi termi kuvaamaan sitä pikkuhiljaa kehittyvää prosessia, jonka kautta valmentaja tulkitsee itseään ja peliä. Valmennusfilosofia kuvaa ajatusta, jonka pohjalta valmentaja lähestyy valmennusta, rakentaa myönteistä yhteyttä ja luo suhteita pelaajiin.
Valmennusfilosofiassa keskeistä on vuorovaikutusmallien tiedostaminen osana valmentamisprosessia ja ymmärrys siitä mitkä arvot ovat valmentajan arkikäytöksen takana. Yhtä tärkeää tuntea valmennettavien toimintaa ohjaavat arvot, koska ihmistä voi aidosti motivoida vain arvojen kautta.
Hyväkään valmentaja ei pysty muuttamaan kesken ottelun joukkueensa pelisapluunaa onnistuneesti pelkän ammatillisen kompetenssin perusteella. Valmentajan on kyettävä näkemään, onko koko joukkue valmiina pysymään nopeasti muuttuvassa taktiikassa. Vaihtoehtoisesti valmentaja voi antaa yhdelle ketjulle erilaisen roolin esimerkiksi vastustajan ykkösketjun eliminoimiseksi. Valmentajan on kyettävä näkemään, kuka tai ketkä pelaajista ovat sisäistäneet pelikirjan tietyt lehdet niin nopeasti että voivat siirtää harjoituksissa opetellut asiat peliin.
Kaikkien edellä mainittujen muutosten onnistuminen pelin sisällä tai pidemmällä jänteellä riippuu valmentajan kyvystä nähdä pelaajien läpi. Se edellyttää ihmistuntemusta, kykyä tuntea yksilöiden ja ryhmän oppimisprosessia sekä stressinsietokykyä. Ennen kaikkea se edellyttää kykyä ymmärtää, että joukkue koostuu yksilöistä, jotka oppivat eri tahdissa ja eri tavoilla.
Humanistikin osaa vaatia
Äkkiseltään ajatus valmentamisesta humanistisesta näkökulmasta voi tuntua kiekkopuritaanien korvaan järjettömältä. Valmentamista on osattu pitkin pallopelien historiaa lähestyä ihmistieteellisestä näkökulmasta, mutta vasta viime aikoina huomio on kiinnittynyt näkökulman tietoiseen hyödyntämiseen.
Lajina jääkiekko on vielä sen verran lapsen kengissä, ettei sen valmentamista ole tutkittu laajemmalti yhteiskunta- ja ihmistieteellisestä näkökulmasta. Maalipelien valmentamista käsittelevää kirjallisuutta on olemassa jonkin verran. Näiden teosten kirjoittajilla on usein laaja kokemus tietyn lajin opettamisesta ja valmentamisesta. Näitä teoksia leimaa se, että niissä opetetaan paljon asioita, joiden pedagogista perustaa eivät tiedä edes itse kirjoittajat. On aika herätä ymmärtämään miksi valmennetaan siten kuin valmennetaan.
Yhtä kaikki, valmentaminen on edelleen johtamista ja johtajan (valmentajan) tärkein työkalu on kyky johtaa itseään: omia ajatuksia, tunteita ja toimintaa. Johtaminen on valmennus- ja seuratasolla usein puutteellista. Kun organisaation ja valmentajan arvomaailma eivät kohtaa ja roolijako ei ole selvillä, urheilullisesti hyvään lopputulokseen on vaikeaa päästä – etenkin, jos oman itsen johtamisen taidot ovat puutteellisia.
Ihmisläheinen johtaminen ei tarkoita etteikö johtajalla olisi auktoriteettia. Auktoriteettiasemaan päästäkseen valmentajan ei tarvitse enää näyttää kaapin paikkaa päivittäin huutamalla jäällä tai pukukopissa. Saman aseman voi saada johtamalla alaisiaan motivoimalla ja johtamalla kypsästi. Tämä vaatii käytännössä aikaa ja halua kohdata jokainen pelaaja yksilöllisesti.
Pulkkinen kiteyttää valmentamisen dynamiikkaa käsittelevässä teoksessa yhdessä Jyri Korsmanin ja Jouko Mustosen kanssa tulevaisuuden valmennuksen ohjenuoran:
"Mikäli valmennuksellinen johtaminen ja pedagogiikka perustuisivat enemmän ihmisen käyttäytymistä ja johtamista koskeviin teorioihin, valmennuksessa saavutettaisiin parempia tuloksia."
Seurajohtajat yli lajirajojen, miettikääpä näitä sanoja.