Ulkojäiltä jäähalleihin, harrastuksesta viihdetuotteeksi: suomalaisen jääkiekkoilun nousu kansallislajiksi

Suomalainen jääkiekkoilu kehittyi maamme suosituimmaksi urheilulajiksi 1990-luvun alkuvuosina. Taustalla oli monien vuosikymmenten kehitystyö, jonka kulmakivenä toimivat ympäri maatamme kohonneet jäähallit.

Ulkojäiltä jäähalleihin, harrastuksesta viihdetuotteeksi: Suomalaisen jääkiekkoilun nousu kansallislajiksi

Suomalainen jääkiekkoilu kehittyi maamme suosituimmaksi urheilulajiksi 1990-luvun alkuvuosina. Taustalla oli monien vuosikymmenten kehitystyö, jonka kulmakivenä toimivat ympäri maatamme kohonneet jäähallit.

Teksti: Kimmo Isotalo

Johdanto

Ensimmäinen osa: Kiekkoa luonnon armoilla: Suomalaisen jääkiekkoilun alkuvuodet lumen ja sohjon seassa

Jääkiekkoilun nousu moderniksi kansallislajiksi liittyy vahvasti lajille tyypillisen rakennutun liikuntaympäristön, ennen kaikkea tekojääratojen ja jäähallien rakentamiseen. Tämä prosessi alkoi 1950-luvulla, kun ensimmäiset tekojääradat valmistuivat Etelä-Suomeen, jotka loivat puitteet pidemmälle pelikaudelle. Seuraavalla vuosikymmenellä alkanut jäähallien rakennusprojekti antoi puolestaan maamme kiekkoilulle täysin uudet mahdollisuudet tavoitella kansainvälistä urheilumenestystä sekä tehdä taloudellisesti tuottoisaa liiketoimintaa.

Jääkiekkoilun kehitys ei kuitenkaan tapahtunut itsestään, vaan se oli osa muuta urheilua, jota eri tahot pyrkivät ohjaamaan intressiensä mukaisesti. Suurin tekijä on ollut opetusministeriö (OPM), jonka toteuttama liikuntapolitiikka on rakentanut ja ylläpitänyt eri lajien välistä eriarvoisuutta. Urheilulajeja on tuettu ennen kaikkea suoralla rahallisella tuella, mutta myös rakentamalla harjoitusolosuhteita.

Liikuntapolitiikan kärkitavoitteena on ollut kansainvälisen urheilumenestyksen tavoittelu arvokilpailuissa sekä erityisesti olympialaisissa. Perinteisesti suomalaiset ovat janonneet ennen kaikkea mitaleja kansallisurheiluksi miellettyistä yleisurheilusta, hiihdosta, painista ja mäkihypystä. Kullan ja kunnian kautta härmäläiset ovat rakentaneet nationalistista identiteettiä, hegemonian tunnetta sekä oikeusta omalle olemassaololleen. 

Kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana varsinkin media on nostanut jääkiekkoa kansallislajin asemaan. Lajiin on liitetty palasia suomalaisuuden historiasta ja nationalistisia elementtejä esimerkiksi sodista. Lisäksi jääkiekon nousun on ajateltu kuvaavan edistystä, jossa suomalaiset ovat kehittyneet yksilöurheilijoista taktisia elementtejä haastavissa olosuhteissa käyttäviksi joukkuepelaajiksi. Tärkein tekijä yleisen innostuksen synnyttämiseksi on kuitenkin ollut jääkiekossa saavutettu kansainvälinen menestys 1980-luvulta alkaen. Yhdessä nämä elementit ovat vaikuttaneet jääkiekon saamien tukimarkkojen ja -eurojen määrän kasvuun.

Tässä artikkelissa käsitellään tekojääratojen ja jäähallien merkitystä jääkiekon leviämiselle ja kehitykselle 1960-luvulta alkaen. Aiheesta varhaisemmista vuosista on aiemmin julkaistu Jatkoajassa artikkeli Kiekkoa luonnon armoilla: suomalaisen jääkiekkoilun alkuvuodet lumen ja sohjon seassa.

1970-luvun alussa Helsingin jäähalli oli yksi maamme harvoista jäähalleista. (Kuva: Jalmari Aarnio, Helsingin kaupunginmuseon arkisto)

Tekojäille!

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli käynnistynyt suuri yhteiskunnalinen murros, joka ilmeni maamme urbanisoitumisena, teollistumisena ja varhaisena teknologisena kehityksenä. Sota-aikojen voimakas nationalismi ja militarismi joutuivat väistymään Neuvostoliiton painostuksen myötä, ja maamme henkinen ilmapiiri alkoi elää länsimaisen vapauden ihannoin tavoin. Urheilukulttuurissa kunnat kasvattivat rooliaan erityisesti rakentamalla liikuntapaikkoja. Tavallisten ihmisten elämä muuttui arkea helpottavien kodinkoneiden ja television yleistymisen myötä. Jääkiekon MM-kisat näkyivät suomalaisissa vastaanottimissa ensimmäistä kertaa vuonna 1961. 

Jääkiekkotoiminta oli elänyt maassamme voimakasta kasvua 1950-luvulta lähtien vaatimattomasta lähtötasosta huolimatta. Jääkiekkoliitto (SJL) oli ottanut kärkitavoitteikseen tekojääratojen rakentamisen ja jääkiekon aseman vakiinnuttamisen Tampereen, Turun ja Helsingin alueella. Tähän oli pyritty muun muassa tekemällä harvinaista yhteistyötä työväen urheilupiirien kanssa, vaikka SJL edusti sisäpolitiikan toista puolta.

Ensimmäiset tekojääradat olivat valmistuneet vuonna 1957 Tampeelle ja vuotta myöhemmin Helsinkiin. Radat vähensivät SM-sarjan otteluongelmia ja mahdollistivat ottelumäärän noston 18 kappaleeseen joukkuetta kohti. Ratojen ansiosta jääkiekosta myös kehittyi jääpalloa suositumpi talviurheilulaji, sillä bandy sai ensimmäisen oman, ja ennen kaikkea lajille tarpeeksi suuren tekojääratansa vasta vuonna 1977. Enteellisesti vuosi 1957 jäikin jääpallon menestysajan kruunuksi Suomessa järjestettyjen lajin MM-kisojen myötä. Kisat avasi tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja itse avausottelu sai kunnian olla maamme ensimmäinen tv:ssä lähetetty suora urheilutapahtuma. Kotisohvilla spektaakkelista nautti vastaanottimien vähyyden vuoksi vain muutama sata suomalaista, mutta Helsingin Olympiastadionilla Suomen voittoa Ruotsista todisti yli 15 000 katsojaa. 

"Lukon voittama mestaruus symboloi Tampereen ehdottoman ylivallan aikakauden päättymistä."

Jääkiekossa kasvaneet ottelumäärät levittivät lajitietoisuutta ympäri maatamme ja 1960-luvun alussa kiekkoharrastus levisi aina Lappiin saakka. Harrastusmahdollisuuksien takaamiseksi Jääkiekkoliitto pyrki jatkuvasti rakentamaa lisää tekojääratoja, mutta joutui usein tuskailemaan oman heikon rahatilanteensa sekä kuntien hitaan päätöksenteon kanssa. Liiton epätoivoisen katkuisissa puheenvuoroissa korostettiin, että lisää ratoja oli yksinkertaisesti lähes pakko saada - mikäli näin laajoiksi kasvaneita sarjoja on tarkoitus tulevaisuudessakin pelata. 1960-luvun alkuvuosina tilanne johti siihen, että SM-sarjaan hyväksyttiin lisää joukkueita ainoastaan sitä mukaan, kun maahamme valmistuisi lisää tekojääratoja.

Tampereen ja Helsingin ratojen jälkeen seuraavat valmistuivat erityisesti heikosta jäätilanteesta kärsineelle länsirannikolle: vuonna 1961 Raumalle ja vuonna 1963 Turkuun. Uusien ratojen myötä Jääkiekkoliitto odotti, että SM-sarja olisi mahdollista siirtää kokonaan tekojäille vuosien 1965-1966 aikana.

Tekojääratojen yleistyminen vähensi huomattavasti peruutettuja ottelutapahtumia ja antoi seurajoukkueille mahdollisuuden kasvattaa harjoitusmääriään. Parantuneet lähtökohdat johtivat myös maajoukkueemme parantuneeseen menestykseen: Leijonat sijoittuivat vuoden 1962 MM-kisoissa ennätyksellisesti neljänneksi. Lisäksi Suomi saavutti myös MM-kisojen rinnalla järjestetyissä EM-kisoissa hopeaa. Kyseessä oli maajoukkueemme ensimmäinen arvokisamitali, jota yleisemmässä keskustelussa harvemmin muistellaan. Myöskään mitalin voittaneet pelaajat eivät arvostaneet saavutustaan kovinkaan korkealle.

Kotimaassa tekojääaikauteen siirtynyt  Rauman Lukko juhli Suomen mestaruutta vuonna 1963 ja -rikkoi pitkään kestäneen Tampereen valtakauden. Lukon menestys sopi erinomaisesti varsinkin Jääkiekkoliitolle. - Koko maan jääkiekkoilua ajatellen on hyvä, että liian kapealla tamperelaisella pohjalla ollut huipputaito on levinnyt yli maan. Tästä iso kiitos kuuluu tamperelaisille, koska tämä tason laajeneminen on pääasiassa saatu aikaan Tampereelta siirtyneiden pelaajien avulla... Tämä pelaajien siirtyminen, mitä tosin on yritetty vaikeuttaa, on johtanut paljon nopeammin tuloksiin kuin valmentajia kouluttamalla on ja olisi päästy. Lukon voittama mestaruus symboloi Tampereen ehdottoman ylivallan aikakauden päättymistä.

Jääkiekkotaitojen leviämistä kuvasi hyvin myös seuraavien kausien tapahtumat, jolloin Satakunnan ja Savon joukkueet nousivat kamppailemaan tasapäisesti SM-sarjan voitosta Etelä- ja Länsi-Suomen seurojen kanssa.

"Jäähallistuminen" vei kotimaista pääsarjakiekkoa ammattimaisempaan suuntaan. Keväällä 1980 HIFK ja Ässät pelasivat Helsingin Jäähallissa loppuottelusarjaa. (Kuva: Reijo Palmu, Tampereen museoiden arkisto)

Jäähallit osaksi kaupunkisiluettia

– Jos haluatte yhteiskunnan rakentavan teille halleja, ryhtykää te rakentamaan puolestanne yhteiskuntaa. –Göran Luoto

1960-luvun aikana peruspalvelut kehittyivät Suomessa ja maamme sai ensimmäiset pohjoismaalaisen hyvinvointivaltion piirteensä. Urbanisoitumisen eteneminen saavutti vuosikymmenen lopulla kulminaatiopisteen, kun suurin osa suomalaisista asui ensimmäistä kertaa kaupungeissa. Uudenlaisen elämäntyylinen omaksumisesta tuli seuraavaa sukupolvea yhdistänyt asia. Maaseudun verkkainen rauhallisuus vaihtui nopeasti kaupunkien viihteelliseen populäärikulttuuriin ja urheilussa sykkivä sekä nopeatempoinen elämäntyyli ilmeni uusien lajien arvostamisessa. Hitaasti etenevät yleisurheilu- tai hiihtokilpailut eivät enää näyttäytyneet kiinnostavina, vaan sen sijaan esimerkiksi nopeatempoinen ja aggressiivinen jääkiekko kasvatti vahvasti suosiotaan.

Uusien lajien noustessa yleisseurojen aikakausi läheni loppuaan ja ainoastaan yhteen lajiin keskittyneitä erikoisseuroja perustettiin. Uudet lajit kaipasivat moderneja harjoitusolosuhteita, joten opetusminiteriössä urheilulle korvamerkityt verovarat ohjattiin urheilukenttien, liikuntasalien ja uimahallien rakentamiseen. Rakentamisella oli historialliset perusteensa: miehet haluttiin saada pois kaupunkien kaduilta lorvimasta urheilemaan pahanteon sijaan - samalla tavalla kuin jo 100 vuotta aiemmin.

Nämä kalliit hankkeet oli mahdollista toteuttaa suomalaisten kasvaneen uhkapeli-innostuksen myötä: Veikkaus Oy:n tasaisesti kasvaneesta tuottopotista riitti jaettaa. 

Jääkiekkoliitossa tekojääratojen aikaansaama tyytyväisyys oli haihtunut nopeasti ja nyt haluttiin saada jäähalli Suomeen. Myös Suomen Urheilulehti nostatti halli-innostusta Helsingin tekojääradan valmistuttua:

-Jäästadion on saanut jään – nyt se kaipaisi suunnitelmiensa lopulliseksi sinetöimiseksi katon päänsä päälle. Jäähalli näissä puitteissa olisi jotain sellaista, mitä me vielä kaipaamme, vaikka mielemme täyttää kiitollisuus jo nyt toteutuneen suurtyön tekijöitä kohtaan.

Jäähalliprojektin edesauttamiseksi Jääkiekkoliitto hankki vuoden 1965 MM-kisojen järjestämisoikeuden. Liitto otti asiassa ison riskin, sillä ilman hallia kisat siirrettäisiin muualle, eikä SJL:lla ollut kisoja hakiessaan mitään takeita koko jäähallin valmistumisesta. Aluksi Jääkiekkoliitto ajoi hallia Helsinkiin, mutta idea kaatui kaupunginvaltuustossa - pitkälti koska kaupunginpäättäjät suuttuivat liiton toimintatavoista.

Jääkiekkoliiton onneksi Erkki Lindfors, joka oli aiemmin vaikuttanut voimakkaasti Koulukadun tekojääradan valmistumiseen ja noussut sittemmin Tampereen kaupunginjohtajaksi, innostui MM-kisoista. Lindfors ryhtyi ajamaan jäähalliprojektia aktiivisesti, eikä hyväksynyt vastaväitteitä. Kaupunginjohtaja ei myöskään suostunut kompromisseihin rakennussuunnitelmien suhteen, vaan halusi nimenomaisesti rakentaa täysin uuden jäähallin. Esimerkiksi tamperelaisen Keinojääyhdistyksen idean Lindfors tyrmäsi täysin: -Jos ette suostu muuttamaan suunnitelmianne ja lähtemään Hakametsään, niin saa sitten olla. Koulukadulle ei ruveta mitään kattoja rakentelemaan. Eihän MM-kisoja voi sellaiseen loukkoon kukaan kuvitellakaan. 

"Jääkiekkoliitto piti tekojääratojen ja jäähallien puutetta lajin kehittymisen suurimpana esteenä."

Lopulta muut tahot taipuivat Lindforsin tahtoon, joka puhui koko julkisen sektorin Hakametsän hallin avuksi: kaikkiaan 5,8 miljoonaa markkaa (10,46 miljoonaa euroa) maksaneesta jäähallista opetusministeriö maksoi 1,8 miljoonaa (3,25 miljoonaa euroa) ja Tampereen kaupunki 3,3 miljoonaa markkaa (5,95 miljoonaa euroa). Loput varat jääkiekkoväki keräsi itse.

Tampereella järjestetyt ensimmäiset kotikisat olivat menestys, jonka avulla jääkiekko keräsi lukuisia uusia kannattajia. Pääkaupungin johtoportaassa herättiin myös tilanteeseen ja maamme toinen jäähalli valmistui seuraavan vuonna Helsinkiin. Nordenskiöldinkadun halli siirsi lajin painopistettä etelään, kun helsinkiläisseurat pystyivät houkuttelemaan edelleen amatööreinä pysyneitä jääkiekkoilijoita pääkaupunkiin Suomen parhaimmilla peli- ja työmahdollisuuksilla. Uuttuutta hohkavat hallit paransivat jääkiekkoilijoiden olosuhteita, mutta tekivät lajista miellyttävää seurattavaa myös yleisölle. Jääkiekko kasvatti huimasti yleisömääriään uusien kannattajien virratessa halleihin. Erityisesti naiset löysivät nyt tiensä jääkiekkokatsoimoihin.

1960-luvun kehitys jakoi edistysaskeleiden ohella kiekkokaupungit eri kasteihin, sillä suurin osa pelaamisesta tapahtui edelleen taivasalla. Helsingin ja Tampereen jäähallit aiheuttivat muilla paikkakunnilla kateutta, eivätkä pienet paikkakunnat nähneet vastaavien rakentamista realistisena. Uusien hallien valmistamiseksi kaivattiinkin tietoa jo valmiita halleja edullisimmista metodeista. 

Pitkään aikaan rakentaminen ei edistynytkään vauhdikkaasti ja edelleen vuonna 1981 Jääkiekkoliitto piti tekojääratojen ja jäähallien puutetta lajin kehittymisen suurimpana esteenä. Asian ratkaisemiseksi liitto perusti oman jäähalli- ja tekojääratatoimikunnan, josta kehittyi sittemmin olosuhderakentamisen merkittävin elin. Toimikunnan merkitystä kuvastaa opetusministeriön Timo Haukilahden sanat vuonna 1984 -Kiekkoilijat ovat tajunneet valtakunnallisen suunnittelun merkityksen ja pystyneet liittona vaikuttamaan hallien ja näin itse lajin tasapainoiseen leviämiseen maassamme.

1980-luvun edetessä jäähallit nousivat pitkälti maamme isompiin keskuksiin, mikä yhdessä vuonna 1975 perustetun puoliammattilaisen SM-liigan kanssa siirsi jääkiekkoilun päätäntävaltaa pieniltä seuroilta isoille, ja ennen kaikkea maaseudulta kaupunkeihin. Hallien lukumäärä kasvoi kuitenkin verkkaasti, vain muutaman kappaleen vuosivauhtia. 1990-luvun alkaessa Suomessa olikin ainoastaan 70 jäähallia ja reilut 30 tekojäärataa.

Tilastojen "nurinkurisuutta" selittää se, että tavallisin hallinrakentamistapa oli kattaa aiemmin rakennettu tekojäärata. Kansainvälisessä vertailussa Suomi oli selkeästi jäljessä Ruotsia, jossa oli samaan aikaan yli 200 jäähallia, puhumattakaan Kanadasta ja lajin emämaan yli 3000 hallista. 

Monitoimiareenaksi rakennetulla Helsingin Areenalla on juhlittu kahdesti kotikisojen kultamitalia; Nuorten kisoissa vuonna 1998 sekä 2016. (Kuva: Juha Sorri, Tampereen museoiden arkisto)

Jäähallibuumi

1990-luvun alku oli Suomessa murheellinen. Neuvostoliiton romahtamisesta seurannut ennennäkemätön talouslama johti yritysten konkurssiaaltoon, huomattaviin työttömyyslukuihin, julkisen sektorin leikkauksiin ja rahoitusmarkkinaongelmiin. Samoin se katkaisi yli 40 vuotta ylijäämäisenä pysyneen julkisen talouden putken. Yhteiskuntamme tekemän rakennemuutoksen myötä kurssi kääntyi. Hinta ei kuitenkaan ollut halpa, vaan hyvinvointipalveluita supistettiin voimakkaasti ja tuhansia suomalaisia ajautui ikuisilta tuntuneisiin velkaongelmiin.

Koulutukseen ja tutkimukseen satsatut markat mahdollistivat kuitenkin teknologiateollisuuden ripeän kasvun Nokian johdolla. Yhdessä uudistuneen metsäteollisuuden kanssa matkapuhelin -bisnes nosti Suomen talouden taas pinnalle.

Urheilussa ammattilaistumisesta tuli koko kulttuurialan kattanut teema, vaikka samanaikaisesti lama oli romahduttanut maamme liikuntapaikkarakentamisen ja liikuntapalvelujen tuotanto supistui dramaattisesti. Harvat markat sijoitettiin ensisijaisesti sisäliikunnan mahdollisuuksien tukemiseen. 

Ongelmista huolimatta 1990-luvusta kasvoi suomalaisen Jääkiekoilun kultakausi, jolloin laji nousi maamme suurimmaksi urheilulajiksi arvokisoissa voittetujen mitalien myötä. Jokakeväisistä MM-kisoista muodostui suomalaisten suosituin urheilutapahtuma, joiden seuraaminen huipuntui vuoden 1995 ikimuistoiseen maailmanmestaruuteen. Voiton kokonaisvaltaisesta merkityksestä suomalaisella yhteiskunnalle on puhuttu paljon, mutta aihetta ei ole juurikaan akateemisella tasolla tutkittu. Siksi lausahduksiksiin koko laman päättäneestä mestaruudesta kannattaa suhtautua varauksella.

"Jääkiekko-otteluista pyrittiin monitoimihallin avulla luomaan NHL:n kaltaisia elämyksiä."

Faktaa on kuitenkin se, että mitalit ja mestaruudet korreloivat suoraan räjähdysmäisesti kasvaneena jääkiekko-buumina. Harrastajamäärät kasvoivat ja miljonaat suomalaiset alkoivat seurata jääkiekko-otteluita televisiosta. Buumin aallonharjalla ratsastanut Jääkiekkoliitto hyödynsi tilanteen erinomaisesti ja sai kunnat rakentamaan jäähalleja suurella innolla. SJL linjasi tavoitteekseen rakentaa halli maamme jokaiseen vähänkin isompaan kuntaan ja nostaa kokonaishallimäärän noin 300 kappaleeseen. Vuonna 2016 tästä ollaan vielä hieman jäljessä: maastamme löytyy noin 225 jäähallia sekä 51 tekojääaluetta. Halleja on kuitenkin rakennettu jopa Kauniaisten kaltaisiin alle 10 000 asukkaan kuntiin. Rakentamisinnon negatiiviset puolet ovat näkyneet osassa yksityisin varoin rakennetuista jäähalleista, jotka ovat ajautuneet taloudellisten ongelmien takia kuntien omistuksiin - samalla tavalla kuin tekojääradat muutama vuosikymmen aiemmin.

Nykytilanteessa jäähallit on mielekästä jakaa harjoitus-, kilpailu- ja monitoimihalleihin, joista kaksi ensimmäistä kattaa suurimman osan maamme hallikannasta. Pienemmille paikkakunnille on ollut ominaista rakentaa halvempia ja kevyempiä harjoitushalleja. Näitä edustivat aikanaan esimerkiksi kuplahallit, joista on sittemmin luovuttu. Kilpahalleista suurin osa on puolestaan rakennettu kaupunkeihin tai isoihin kuntiin, joissa on pyritty harjoittamaan ammattilaisjääkiekkoilua. Näille tyypillinen rakentamistapa on ollut esimeriksi edellä mainittu tekojääradan kattaminen.

Monitoimihalleja edustavat maassamme ainoastaan Helsinkiin rakennettu Hartwall Arena, Espoon Metro Areena sekä Turkuhalli. Monitoimihallien valmistumiset ovat olleet suuria ja valtakunnallisia projekteja, joita opetusministeriö on suositellut rakennettavaksi ainoastaan suuriin asutuskeskuksiin. Ensimmäisenä niistä valmistui Turkuhalli vuonna 1990, joka oli ollut suunnitteilla jo vuoden 1982 MM-kisoja varten. Vasta IIHF:n pitkäaikaisen painostuksen tuloksena jäähalli lopulta rakennettiin ja siitä tuli erilainen, kuin mihin perinteisesti oli totuttu. Jääkiekko-otteluista pyrittiin monitoimihallin avulla luomaan NHL:n kaltaisia elämyksiä, jossa asiakkaan viihtyminen ei ole riippuvainen itse ottelun tuloksesta. Itse pelin lisäksi videot, ravintolapalvelut, erätaukokilpailut ja tanssitytöt tulivat oleelliseksi osaksi koko tapahtumaa.

Monitoimihallien rakentamiselle on ollut yhteistä uudenlaiseen aitomyyntiin perustunut rahoitus sekä projekteja voimakkaasti ajaneet puuhamiehet. Paras esimerkki näistä on Harry "Hjallis" Harkimo, joka johti maamme suurimman jäähallin, Hartwall Arenan rakentamista. Halli valmistui vuonna 1997 ja sen rakennuskonseptista tehtiin myös vientituote, jota Harkimo lähti markkinoimaan yhdessä bisneskumppaninsa Mika Sulinin kanssa ympäri Eurooppaa. Vuonna 2016 uusia monitoimihalleja suunnitellaan Tampereelle ja Helsinkiin.

Viimeisten vuosikymmenten aikana jääkiekosta on kasvanut selkeästi Suomen suosituin ja kiinnostavin urheilulaji. Suurin suosio on keskittynyt maamme isompiin kaupunkeihin, Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Näiden kaupunkien joukkueet ovat kasvattaneet eniten yleisömääriään viimeisen 50 vuoden aikana. Kasvuerot ovat vieläkin suurempia, jos vertailu tehdään ainoastaan viimeisen 30 vuoden ajalta, jolloin kaikki liigajoukkueet ovat pelanneet omissa jäähalleissaan.

Huomattavin tekijä jääkiekon kasvun takana on ollut lajin kattojärjestö Jääkiekkoliitto, joka on noussut Suomen suurimmaksi ja tärkeimmäksi lajiliitoksi. Jääkiekko on johtanut myös maamme urheilukulttuurin viihteellistymistä, minkä symboleita ovat 1990-luvulla Suomeen rakennetut Turun ja Helsingin monitoimihallit. 

Ensimmäinen osa: Kiekkoa luonnon armoilla: Suomalaisen jääkiekkoilun alkuvuodet lumen ja sohjon seassa

» Lähetä palautetta toimitukselle

Kommentit