Quinn oli parhaimmillaan jermujen komentajana

NHL / Artikkeli
Pat Quinn on poissa.
Kuva © Getty Images
Toronto Maple Leafsin pitkäaikainen valmentaja Pat Quinn nukkui maanantaina pois 71 vuoden iässä. Hannu Purola muistelee, millaisen perinnön Quinn jätti jääkiekkoilulle.

Varmaan jokainen Toronto Maple Leafsin fani on viime vuodet haikaillut Pat Quinnin vuosien perään. Kuolema silaa muistot nopeasti kultaisiksi. Siksi tänään on helppo unohtaa, että Quinn tuli Torontoon Vancouverin miehen leima otsassaan ja kun hän jätti kaupungin, moni ei jäänyt vanhaa kiekkosetää kaipaamaan.

Nyt se tietenkin tuntuu ihmeelliseltä: seitsemänä kautenaan Leafsin valmentajana Quinn johdatti joukkonsa kahdesti konferenssifinaaliin, kahdesti konferenssin välieriin ja kaksi muuta kertaa pudotuspeleihin.

Maple Leafs ei voittanut Quinnin alaisuudessa Stanley Cupia, mutta kenenkään ei tarvinnut pelätä, että joukkue luovuttaisi tai romahtaisi. Kenellekään ei tullut mieleen, että tuon ajan Leafs taipuisi pelottelun edessä tai että se ei uskoisi omiin mahdollisuuksiinsa.

Maple Leafsin fanien elämään kuuluvat liioitellut tunteet, mutta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ainakin yhdessä asiassa Leafs-fanien usko omaan joukkueeseensa oli perusteltua. Leafsilla oli silloin tapana järjestää pudotuspeleissä kunnon pieksäjäiset, joissa Ottawa Senators sai kyytiä. Mikään muu ei selitä ottelusarjojen tuloksia kuin se, että Leafs lähti voittamaan näitä pelejä ja Ottawa Senators pelkäsi, että se ei voita.

Quinn oli paitsi valmentaja, myös Maple Leafsin GM. Se oli vanhanaikainen ratkaisu, ja vanhanaikaisuudesta Quinnia juuri syytettiin kun aika Torontossa loppui.

Lihava irlantilainen oli pelaajien valmentaja, mutta ei nuorten pelaajien valmentaja. Ainakaan Torontossa hän ei viitsinyt katsella junnujen höntyilyä. Hän antoi muiden joukkueiden kasvattaa pelaajia ja nappasi nämä sitten kesäisin vapaiden agenttien markkinoilta.

Toronton kokoonpanosta oli vaikea pudota pois. Jos pelaaja loukkaantui ja hänen tilalleen tullut paikkaaja onnistui, sairastuvalta palannut pelaaja saattoi luottaa palaavansa omalle paikalleen.

Quinn luotti ja antoi vapauksia. Sen seurauksena Torontossa läikkyi usein yli. Toronton media tarttui maukkaisiin puheisiin kopin jakaantumisista. Ainakaan ulospäin Quinn vähät välitti. Ja ainakin jäällä nuo "vihamiehet" kantoivat kortta yhteiseen kekoon.

Keväällä 2002 Toronto Maple Leafs pelasi Carolinaa vastaan siipirikkona konferenssifinaaleita. Moni avainmies oli kokonaan kokoonpanosta pois, moni pelasi vajaakuntoisena. Leafs ei voittanut silloinkaan mitään muuta kuin omien faniensa kunnioituksen. Koko muu NHL nauraa sille, kuinka Torontossa vieläkin muistellaan keväiden 1993 ja 2002 joukkueita, hävinneitä joukkueita.

Jokainen tuon ajan Leafsia seurannut kuitenkin tietää, että Leafs ei silloin ollut luusereiden joukkue. Se oli Pat Quinnin kokoama, tsemppaama ja ehkä vähän valmentamakin jermukomppania, jossa asialliset hommat hoidettiin ja muuten oltiin maailman valtiaita.

Ihmisestä on turha antaa lopullista lausuntoa yhden tapaamisen perusteella. Syksyllä 2003 haastattelin Pat Quinnia Helsingin Areenalla aamujäiden jälkeen. Illalla Leafs kohtasi Jokerit. Quinn piiloutui muulta medialta, mutta eipä tiennyt, että muiden lähdettyä kiireisiinsä nuori Jatkoajan toimittaja oli jäänyt kopeille norkoilemaan.

Jännitin niin paljon, että ehdin painaa tilanteesta liian vähän muistoja mieleeni. Muistan kuitenkin, kuinka ihmeelliseltä tuntui puhua tällaisen suuren kiekkomiehen kanssa joukkueesta, jota oli jo kymmenen vuoden ajan intohimoisesti seurannut. Quinnilla oli aikaa ja hän tykkäsi puhua jääkiekosta.

Pat Quinn ei keksinyt jääkiekkoa uudestaan, eikä hän lopulta sopeutunut uuden NHL:n vaatimuksiin.

Suurista vaikuttajista jää aina ristiriitainen kuva. Quinn oli fanin mielestä välillä hölmö dinosaurus, mutta hän oli sentään meidän dinosauruksemme. Ja hallitsivathan ne dinosaurukset joskus, ei sitä pidä unohtaa.

Kirjoittaja on entinen Jatkoajan toimittaja.

» Lähetä palautetta toimitukselle