Konferenssifinaalien korvalla kiekkokevät lähestyy huippuaan. Jatkoajan NHL-toimitus luo katsauksen menneeseen ja käy läpi toukokuun tapahtumat. Mukana ruotimassa ovat Erkki Kulovesi, Kimmo Vainikainen ja Juuso Sainio.
Mikä joukkue yllätti eniten toukokuussa?
Kimmo Vainikainen: Detroit Red Wings. Ensimmäisen kierroksen voitto Anaheimista ei välttämättä ollut suuri yllätys, sillä Ducksin pakka oli runkosarjan lopulla sekaisin. Toisen kierroksen vääntö Chicago Blackhawksin kanssa sen sijaan oli yksi NHL-kauden suurimmista paukuista.
Red Wings vei sarjan seitsemään otteluun, turhautti Blackhawksin tähdet ja oli jo marssia lähes näytöstyyliin jatkoon 3–1-tilanteessa. Joukkue osoitti, että hurmostilassa se pystyy kamppailemaan liigan kärkeä vastaan tasaväkisesti. Henrik Zetterberg osoitti olevansa suuri pudotuspelisoturi ja Jimmy Howard olevansa tiukoissakin paikoissa luotettava torjuja. Nuoret pelaajat sortuivat ratkaisevilla hetkillä virheisiin, mutta niistä saatu oppii maksaa itsensä korkojen kera takaisin.
Erkki Kulovesi: New York Islanders. Joukkue hävisi kuudessa pelissä Penguinseille, mutta jos voittotilastojen taakse katsoo, huomaa enemmän. Islandersin paluu pudotuspeleihin ylipäätänsä oli jo hieno suoritus, ja monet odottivat pingviinien marssivan neljässä pelissä toiselle kierrokselle. Islanders ei kuitenkaan ollut valmis vielä, ja taisteli todella vahvasti useamman pelin ajan materiaaliltaan melko ylivertaista vastustajaansa vastaan. Varsinkin joukkueen maalintekovoima yllätti, kerran kuusi maalia ja kahdesti neljä ei ole huono tilasto. John Tavares osoitti olevansa myös isojen pelien pelaaja, ja näimme toukokuussa vilauksen siitä, mitä Islanders mahdollisesti lähivuosina esittää.
Juuso Sainio: San Jose Sharks. Vancouver Canucks suoraan neljässä matsissa pihalle ja se koko organisaatio ihan sekaisin samalla. Sen jälkeen hallitseva mestari tiukille, kauden viimeisen tappion tullessa vasta tuon sarjan seitsemännessä ottelussa. Logan Couture otti vihdoin isompaa roolia joukkueessa, joka vapautti Joe Thorntonin ja Patrick Marleaun pelaamaan loistavaa jääkiekkoa. Ainakin ensimmäisen kierroksen ajan. Valitettavasti nämä sankarit hyytyivät tärkeimmissä otteluissa, mutta mikäli Couture jatkaa nähdyllä tasolla, voi hailauma ensi kaudella voittaa vastaavassa tilanteessa sen seitsemännen ottelun.
Mikä joukkue oli toukokuun pahin pettymys?
Vainikainen: Vancouver Canucks. Puhdas 4–0-tappio San Jose Sharksille saattoi olla täysin oikeutettu, niin huonosti Canucks pudotuspeleissä pelasi. Läntisen konferenssin kolmanneksi eniten pisteitä keränneeltä joukkueelta olisi silti odottanut taistevampaa ilmettä. Ennakkoon Canucks–Sharks-sarjan piti olla yksi ensimmäisen kierroksen tiukimmista.
Tulevaisuutta ajatellen pikainen putoaminen pudotuspeleistä voi olla Canucksin onni. Se paljasti joukkueen pahimmat puutteet ja ongelmat. Eväänsä syönyt valmentaja Alain Vigneault sai jo potkut. Seuraavaksi joukkueen on rauhoitettava maalivahtitilanteensa ja päätettävä, onko Cory Schneider vai Roberto Luongo vastuuvahti. Hyökkäys ja puolustus kumpikin kaipaisivat vahvistuksia, mutta todennäköisesti ne jäävät saamatta. Ongelmia aiheuttaa madaltuva palkkakatto, sillä Canucksin on pakko päästä eroon kallispalkkaisista pelaajista. Luongo, Keith Ballard sekä mahdollisesti David Booth ja Kevin Bieksa ovat liipaisimella. Paikkaajia olisi tultava omasta takaa, mutta omissa lupauksissa ei ole varmoja tapauksia.
Kulovesi: Montreal Canadiens. Vain viidessä pelissä ensimmäiseltä kierrokselta kesälomalle jätti varmasti jokaiselle joukkueessa pahan maun suuhun. Varsinkin kun vastassa oli vaikean kauden pelannut, loukkaantumisista kärsinyt Ottawa. Kaikki kunnia Senators-vahti Craig Andersonille, mutta jos maalintekijäksi profiloituneet pelaajat eivät tee maaleja, ei pelejä voi voittaa. Canadiensilla tökki niin maalinteko, ylivoima kuin fyysinen pelaaminenkin, ja samalla Ottawan valmentaja Paul MacLean vei Michel Therrieniä niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin kuin litran mittaa.
Sainio: Canucks. Tietyllä tapaa tämä oli hyväkin asia, että joukkue otti näin rumasti takkiin. Joukkue ei ollut enää Vigneaultin alaisuudessa menossa pudotuspeleissä pitkälle, eikä tuolle organisaatiolle pieni herättely tee yhtään huonoa.
Toisin kuin Vainikainen ennakoi, en usko ainakaan Bieksan liikkuvan mihinkään Vancouverista. Luongo sen sijaan saattaa lähteä, eikä Canucksia voi syyttää loukkaantumisista kärsineen Boothin tai koomisen paljon ylipalkatun Ballardin kaupitteluista. Täydellisessä maailmassa Canucks saisi vaihdettua Luongon, Boothin sekä Ballardin muutamaan varausvuoroon, pariin lupaavaan pelaajaan ja luotettavaan kakkosmaalivahtiin. Onneksi elämme kuitenkin vuoden 2013 NHL:ssä, joten tuota rimpuilua on hauska seurata tulevina kuukausina.
Kuka oli menneen kuukauden kuumin pelaaja?
Vainikainen: Torey Krug. Loukkaantumisten seurauksena Boston Bruinsin puolustukseen nostettu tulokas teki viidessä ottelussa tehot 4+1. Ennakkoluulottomasti pelannut Krug oli yksi suuria syitä, miksi Bruins kellisti New York Rangersin toisella kierroksella varsin vaivattomasti.
Krug toi kankeaan puolustuksen jalkoja ja käsiä. Hän pystyi antamaan napakkoja avaussyöttöjä ja laukomaan viivasta vaarallisesti. Krug oli juuri sitä, mitä Bruins on pitkään kaivannut takalinjoilleen.
Sainio: Brad Richards? Ei? Ok.
Kun puhutaan oikeasti kuumista pelaajista, niin ei tähän ole muita vastauksia kuin Krug. Mies ei näin tehokas tule olemaan todennäköisesti enää koskaan urallaan, mutta kun kulkee niin antaa kulkea. Jalkoja löytyy, käsiä myös, mutta pitkän runkosarjan aikana miehestä muovautuisi sellainen perusvarma 15-20 pisteen puolustaja. Väittäisin Krugia puolustajien Fernando Pisaniksi, mutta tuo vertaus antaisi hivenen liian synkät odotukset Krugin tulevaisuuden suhteen. Jos Pisani-vertaus menee ohi, niin; Kauden 2005-2006 pudotuspeleissä Edmonton Oilersin paidassa "kaikki sisään", 24 ottelussa 14+4=18. Heti neljän vuoden ja kymmenen miljoonan dollarin lappu käteen. Kaudella 2011-2012 kolme (3) ottelua Södertäljen paidassa. Uraputki nousuun ja sitä rataa. Annetaan Krugille kuitenkin vielä mahdollisuus.
Kulovesi: Jonathan Quick. Viime kauden Conn Smythe -palkinnon voittaja jatkaa siitä mihin jäi. Toisen kierroksen jälkeen Quick johtaa jokaista maalivahtien tilastoa, ja hänen torjuntaprosenttinsa kolmentoista pelin jälkeen on murskaava 94,80%. Selkäleikkauksessa kesällä ollut, ajoittain hyvinkin haparoivasti runkosarjassa Quick on hiljentänyt viimeisetkin epäilijät tänä keväänä. Pitkäjänteinen kehitys on nostanut Quickin viiden NHL-kauden aikana aivan liigan huipulle, ja meneillään olevat pudotuspelit osoittavat hänen tulleen jäädäkseen.
Pelaaja, jolta odotat huomattavasti nähtyä enemmän?
Sainio: Dustin Brown. Neljä tehopistettä (3+1) näissä pudotuspeleissä jättää vähän vaisun kuvan. Ei miehen pelaaminen taaskaan ole yrityksestä jäänyt kiinni, mutta Chicagoa vastaan tarvitaan mieheltä koko arsenaali käyttöön. Varsinkin, kun NHL:n pehmeimmän joukkueen tittelistä tosissaan kilpaileva Blackhawks on isoimmissa ongelmissa kun näiden puolustajiin pistetään jatkuvasti painetta, ja siinä Brown on yksi liigan parhaista.
Myös Drew Doughty voisi vähän parantaa otteitaan, vaikka tehoja onkin tullut ihan kiitettävästi. Sellainen tietty terävyys puuttuu mitä mieheltä on parhaimmillaan nähty, mutta eiköhän tuota tulla näkemään kun nyt ei tarvitse ihan samalla tavalla vääntää jokaisessa vaihdossa kuin Kingsiä ja jopa epäreilulla tavalla isoa sekä väkivaltaista Bluesia vastaan. Voi keskittyä kiekon kanssa pelaamiseen alituisen portsarin roolin sijasta.
Vainikainen: Dave Bolland. Chicago Blackhawksin keskushyökkääjä ei pelannut pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella nivusvamman vuoksi. Toisella kierroksella hän palasi kokoonpanoon, mutta oli kaikkea muuta kuin vahvistus joukkueelleen.
Edelliskausina Bolland on ollut Blackhawksin sisukkain pudotuspelirotta. Pelaaja, joka on saanut vastustajien tähdet sekaisin ja joka on pystynyt iskemään tärkeitä maaleja. Kuluvana keväänä Bolland on saanut vain oman joukkueensa pelin sekaisin. Vain yhden pisteen saalistanut hyökkääjä tippui nelosketjuun ja sai peliaikaa runsaat 12 minuuttia ottelua kohden.
Kulovesi: Jaromir Jagr. On totta, ettei Jagria hankittu Bruinsiin ykköskentän maalipyssyksi, vaan syvyyspelaajaksi, mutta hän ei ole esittänyt keväänä aikana vielä juuri mitään. Kahdessatoista pelissä neljä syöttöpistettä ja tehotilasto pakkasen puolella. Alemmissa kentissä vääntäny Jagr on ollut melko näkymätön, eikä ole väläytellyt kuin ajoittain taitojaan. Iästään huolimatta tšekin pelikäsitys on huikealla tasolla, ja tänäkin vuonna runkosarjassa hän oli lähes piste-per-peli-tahdissa. Mielenkiinto konferenssifinaaleissa Jagria kohtaan sen kuin kasvaa, kun vastaan tulee hänen entinen seuransa Pittsburgh. Toiveissa olisi maali tai pari, toivottavasti Jagr syttyy Penguinsia vastaan.
Mikä oli toukokuun kuumin puheenaihe?
Vainikainen: Patrick Royn nimitys Colorado Avalanchen päävalmentajaksi sekä jääkiekkotoiminnoista vastaavaksi varajohtajaksi. Entinen suurmaalivahti on tehnyt valmentajana varsin hyvää jälkeä juniorisarjoissa, mutta mikään ei takaa, että mies on hyvä käskyttäjä NHL-tasolla. Siksi Roy on riskinimitys.
Joillekin Roy saattaa entisenä Avalanche-pelaajana edustaa myös niin sanottua kotipesää, josta seuran on helppoa ja turvallista nostaa uusi valmentaja. Kriittisimpien näkökantojen mukaan Avalanchen olisi pitänyt palkata penkin taakse mies, jolla ei ole aikaisempia siteitä organisaatioon. Toisaalta pöhöttyneen Avalanchen kohdalla millainen muutos tahansa on hyvästä.
Kulovesi: New York Rangers - John Tortorella ja tähtipelaajien epäonnistuminen. Tortorella sai lähteä päävalmentajan paikalta, kun joukkueen kovapalkkaiset pelaajat eivät pudotuspeleissä pärjänneet. Marian Gaborik sai lähteä Columbukseen jo kauden aikana, Rick Nash oli kevään peleissä kuin kalpea varjo itsestään ja huipentumana lähes seitsemän miljoonan mies Brad Richards ei mahtunut kaikissa peleissä kokoonpanoon. Johtuiko pelaajien huonot otteet vahvana persoonana tunnetun Tortorellan ja pelaajien välisestä huonosta kemiasta, vai oliko vika jossakin aivan muualla, sitä emme voi varmasti tietää.
Saa nähdä, oliko Tortorellan potkiminen tässä kohti oikea ratkaisu; Richards kun ei nimittäin sitä pelaavan kokoonpanon paikkaa olisi otteillaan edes ansainnut. Tortorella on kuitenkin kykynsä osoittanut valmentaja, jolta löytyy Stanley Cup-sormuskin.
Sainio: Tortorella, Richards ja Rangers.
Tortorella ei tuntunut missään vaiheessa tätä kautta ymmärtävän, että joukkueelle luotu identiteetti tukahduttavan hyvin puolustavasta, oman pään kautta pelinsä rakentavasta joukkueesta ei toiminut nykyisien pelaajien kanssa. Se toimi vielä viime vuonna, kun joukkue ei ollut ihan näin täynnä hyökkäyssuuntaan hyviä pelaajia. Kuitenkin siinä vaiheessa kun Brandon Dubinsky vaihtui Rick Nashiin, ei kyseessä ollut enää se sama Rangers. Noin taitavalle joukkueelle pitää antaa vähän vapauksia. Tuo ei kuitenkaan ollut Tortorellan mielestä oikea ratkaisu, ja nyt kävi näin. Richards vietti kauden viimeiset pelit nelosketjussa ja katsomossa, eikä Tortorellaa nähdä enää ensi kaudella Madison Square Gardenissa. Ainakaan kotijoukkueen valmentajana.
Mikä kevään pudotuspelisarjoista on ollut mielenkiintoisin?
Vainikainen: Ensimmäisen kierroksen Montreal Canadiens–Ottawa Senators. Pudotuspelisarja ei ollut tasaisin tai pelillisesti jännittävän, sillä Senators selviytyi jatkoon voitoin 4–1.
Sen sijaan pudotuspelisarja tarjosi valtavasti tunnetta ja kyseenalaisia tilanteita. Jo ensimmäisessä ottelussa Senatorsin Eric Gryba taklasi Canadiensin Lars Ellerin niin rajusti, että tanskalaisen kausi päättyi. Kolmannessa ottelussa joukkueet päästelivät hyöryjä urakalla ja nujakoivat 236 jäähyminuutin edestä. Neljännessä ottelussa Senatorsin Mika Zibanejad teki kiistellyn kavennusmaalin, jota Canadiens-leirissä pidettiin potkuna. Kirsikkana kakussa Senators-valmentaja Paul MacLeanin ja Canadiens-pelaajien sanasota, jossa muun muassa Montrealin Brandon Prust kutsui MacLeania mulkosilmäiseksi mursuksi.
Kulovesi: Ensimmäisen kierroksen St. Louis Blues - Los Angeles Kings. Varmasti ensimmäisen kierroksen fyysisin ottelusarja, missä vedettiin jokainen niitti loppuun asti. Pudotuspelitunnelmaa parhaimmillaan. Ensimmäisissä peleissä Bluesin neloskenttä dominoi fyysisyydellään pahasti, mutta kotonaan Kings sai pelinsä takaisin raiteilleen ja vastasi huutoon. Pelistä toiseen joukkueet pelasivat juuri niin sääntöjen rajamailla kuin vain voi. Samalla ottelusarja oli kahden todella kuuman maalivahdin kaksintaistelua, pitkälti Kingsin ja San Josen sarjan tavoin, Brian Elliottin pelatessa Blues-maalilla yllättävänkin vakuuttavasti.
Sainio: Kulovesi näppäili oikeat sävelet. Itäisen konferenssin finaaleista tulee varmasti ihan mielettömän hienot Boston Bruinsin ja Pittsburgh Penguinsin välillä, mutta paljon saavat nuokin joukkueet tehdä jos haluavat päästä samalle tasolle Blues-Kings-sarjan kanssa. Maaleilla ei tuossa sarjassa mässäilty, mutta joka ikinen peli oli suorastaan hengästyttävää seurattavaa. Joka ikinen taklaus täysillä loppuun, ja kun tuolla tyylillä pelaavat ainakin läntisen konferenssin isoimmat joukkueet, niin voi pojat miten hienoa seurattavaa se oli.
Katson itse kymmenen kertaa yhdeksästä mielummin Bluesin ja Kingsin keskinäistä ja vähämaalista välienselvittelyä, kuin esimerkiksi viime vuoden pudotuspelien show'ta Penguinsin ja Flyersin välillä. Olkoonkin, että maailman paras pelaaja voitti tuon sarjan omalle joukkueelleen.