Kiekkoa luonnon armoilla: Suomalaisen jääkiekkoilun alkuvuodet lumen ja sohjon seassa

LIIGA, MESTIS, Muut Sarjat / Artikkeli
Kylmiä varpaita ja huurteisia partoja. Jääkiekkoa pelattiin hyytävissä, loskaisissa ja lumisissa olosuhteissa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä jäähalleja.

Kiekkoa luonnon armoilla: suomalaisen jääkiekkoilun alkuvuodet lumen ja sohjon seassa

Kylmiä varpaita ja huurteisia partoja. Jääkiekkoa pelattiin hyytävissä, loskaisissa ja lumisissa olosuhteissa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä jäähalleja.

Teksti: Kimmo Isotalo

Johdanto

- Jokaisessa urheilulajissa pyritään kahteen perimmäiseen tavoitteeseen. Toisaalta päämääränä ovat mahdollisimman hyvät tulokset, jotka saatetaan lajista riippuen ulottaa jopa kansainvälisen menestyksen tasolle, ja toisaalta lajin kannalta riittävien harjoitusmahdollisuuksien luominen. Näin on asianlaita myös suomalaisen jääkiekon suhteen. –Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Matti Ranki 16.6.1984-

Jääkiekko on moderni laji, jossa varusteilla ja olosuhteilla on suuri rooli. Suomessa jäähallien ja tekojääratojen rakentaminen 1950-luvulta alkaen loi lajin kasvulle otollisen maaperän, josta ponnistaa. Nykyään jääkiekko voi nauttia aiempien sukupolvien tekemästä työstä. Maamme noin 225 jäähallia edustavat maailman toiseksi tiheintä halliverkostoa asukaslukuun suhteutettuna ja enemmän halleja on ainoastaan Kanadassa. Jäähallit ovat myös yhdessä uimahallien kanssa Suomen yleisimpien sisäliikuntapaikkojen kärjessä.

Vuosikymmenten aikana tapahtuneen kehityksen mahdollista toinen maailmansota, joka kaiken karmeutensa lisäksi johti myös yhteiskunnallisiin ja liikuntakulttuurisiin muutosaaltoihin. Kaupungistuminen, hyvinvointivaltion rakentaminen sekä uudenlaisten arvojen omaksuminen veivät kaikki Suomea kohti uutta aikakautta. Maamme irtautui 1960- ja 1970-lukujen aikana vanhasta maalaisyhteiskuntamallista sekä sille tyypillisestä urheilukulttuurista. 1990-luvulla yhteiskunnan vaurastuminen ja jääkiekkoinnostus kasvoivat tasolle, jossa tarvittiin vain riittävä sytyke roihun aikaansaamiseksi.

Never forget. Ensimmäinen maailmanmestaruus ei jäänyt viimeiseksi, mutta suomalaisen urheilukulttuurin huippuhetkenä se on lyömätön. (Kuva: Matti Niemi, Helsingin kaupunginmuseon arkisto)

Ratkaiseva kipinä oli vuonna 1995 voitettu maailmanmestaruus, jonka aiheuttama jääkiekkobuumi kasvatti lajin harrastajamääriä ja kiihdytti jäähallirakentamisen uusiin mittoihin: huippuvuonna 1997 rakennettiin jopa 19 uutta hallia. Länsimaalaisen kulttuurin kaupallistuminen ja viihteellistyminen loivat myös uusia standardeja, eikä vuosituhannen lopulla tyydytty enää pieniin kuplahalleihin. Jääkiekkoväki himoitsi NHL-tyylisiä suuria ja mahtavia monitoimihalleja ja näitä nousikin maamme isoimpiin kaupunkeihin. Urheiluareenoihin erikoistunut professori Karl Raitz totesikin samoihin aikoihin, että luksushallien rakentaminen on seurausta kilpailuun ja markkinoihin keskittyneen yhteiskuntamme vallitsevista toimintamalleista.

Tulevassa artikkelisarjassa käsittelen suomalaisen jääkiekkoilun harjoitus- ja peliolosuhteiden rakentamista ja kehittymistä 1900-luvun alusta nykypäiviin. Tulokseni perustuvat vuonna 2015 aloittamaani väitöskirjatyöhön, jonka aineisto koostuu muun muassa Suomen Jääkiekkoliiton, Veikkauksen ja SM-liigan arkistoista, jääkiekkoihmisten sekä Opetusministeriön edustajien haastatteluista ja alan aiemmasta tutkimusperinteestä.

Tavoitte on, että näistä artikkeleista voi huomata yhtenäisen kertomuksen maamme jääkiekkoilun kehityksestä mitättömän pienestä harrastuksesta modernin ajan kansallislajiksi. Nykyajan hektisessä maailmassa yksittäiset tapahtumat saavat helposti liiankin suuren arvon ja vuosien pitkäkestoinen kehitystyö unohtuu. Jääkiekko ei ole kuitenkaan kasvanut Suomessa itsekseen ja yhtäkkiä. Niin lajin suosion kehitys kuin NHL-pelaajiemme ja jäähallien määrän kasvu ovat kaikki olleet riippuvaisia yhteiskunnassamme tapahtuneista muutoksista ja murroksista. Mitalien ja mestaruuksien takana on vuosikymmenten aikana tehty työ, joka on nähtävissä kurkistamalle pintaa syvemmälle, maamme viime vuosisadan historiaan.

Suomalaisen urheilukulttuurin synty

Jääkiekon nykyistä suosiota ei voi ymmärtää perehtymättä ensin maamme urheilukulttuurin kehitykseen, jonka avainosassa on kansainvälisen kilpailumenestyksen tavoittelu. Käsitys vakiintui maahamme yhdessä kilpaurheilun kanssa 1800-luvun lopulla, varsinkin vuonna 1896 aloitettujen modernien olympialaisten myötä. Voimistelu ja muut liikunnan sekä sivistyksen terveysvaikutuksia korostaneet suuntaukset joutuivat väistymään voiton tavoittelun tieltä. Arvokilpailujen suosio perustui suomalaisten tarpeelle hakea oikeutusta kansakuntamme olemassaololle: mahdollinen kisamenestys todistaisi Suomen paikan oikeana kansakuntana vertaistensa joukossa.

Arvokisoissa suomalaiset arvostivat korkeimmalle kansallisurheiluksi miellettyjä lajeja. Näitä olivat ennen kaikkea yleisurheilu, hiihto, paini, mäkihyppy sekä kotimaassa pelattu pesäpallo. Kyseiset lajit korostavat tänä päivänäkin voimakasta kansallista identiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Paavo Nurmi oli ensimmäisten joukossa tuomassa Suomeen arvokisamenestystä ja osaltaan vaikutti suuresti suomalaisen urheilukulttuurin syntyyn. (Kuva: Getty Images)

Viimeisten vuosikymmenten aikana varsinkin lehdistö on nostanut jääkiekkoa uudeksi kansallislajiksi vanhojen rinnalle – ja ohi. Uudessa asemassa kiekkoon on liitetty voimakkaasti samankaltaisia nationalistisia piirteitä. Jääkiekko-sanastoon, jargoniaan ja esimerkiksi mainontaan on otettu vaikutteita suomalaisuuden historiasta ja sen kulttuurimme peruspilareista, kuten sodista, kamppailusta ja ennen kaikkea sisusta. Lisäksi jääkiekon nousun on ajateltu kuvaavan kehityskulkua, jossa suomalaiset ovat kehittyneet urheilukansana yksinkertaisista yksilölajeista kohti haastavissa olosuhteissa taktisia elementtejä käyttäviksi joukkuepelaajiksi.

Suomalaisen urheilukulttuurin kehitystä ei pidä kuitenkaan nähdä deterministisenä tarinana. Kulttuuri ei ole missään vaiheessa kehittynyt vapaasti, vaan valtiojohtomme on itsenäistymisen ajoista lähtien ohjannut sitä omilla liikuntapoliittisilla linjauksillaan. Julkinen sektori on pyrkinyt vaikuttamaan ennen kaikkea niin urheilu- ja liikuntakulttuuriin kuin liikuntaorganisaatioiden luonteeseen. Tämä politiikka yhdessä kaupallistuneen yhteiskunnan kanssa on ollut luomassa järjestelmää, jossa urheilulajit ovat toisiinsa verrattuna epätasa-arvoisessa asemassa. Lajien saamat rahalliset tuet vaihtelevat suuresti niin yhteiskunnallisesta asemasta kuin harrastajamääristä riippuen. Tänä päivänä urheilulajit ovat ajautuneet tiukkaan kilpailuun yksityisen ja julkisen sektorin jakamista resursseista, minkä seurauksena urheilukulttuurin vaikutusvaltaa on siirtynyt kasvavassa määrin yksityisille rahoittajille.

Jääkiekon synty ja leviäminen

Suomeen Jääkiekon ja jääpallon esimuodot kehittyivät samanaikaisesti 1800-luvun Iso-Britanniassa, eikä lajien välillä juuri ollut eroa. Rinnakkain bandyksi ja hockeyksi kutsuttu pallolla pelattava peli saavutti suurta suosiota myös Pohjoismaissa sekä Venäjällä.

Hockey puolestaan levisi brittiläisten sotilaiden mukana Kanadaan, jossa paikalliset muokkasivat lajia moderniin suuntaan. Montrealin kaupungissa kirjoitettiin 1800-luvun loppupuolella jääkiekon ensimmäiset säännöt sekä pelattiin ensimmäiset viralliset ottelut. Lisäksi kaupunkiin rakennettiin maailman ensimmäinen jäähalli, Skating Rink vuonna 1862. Halli tosin koostui pelkästään suojarakenteista lumisadetta vastaan, eikä sen sisällä ollut tekojäätä. Kentällä ollut luonnonjää sulikin toisinaan kesken ottelun katsomoon pakkautuneen yleisön aiheuttaman lämmönnousun seurauksena.

Maailman ensimmäinen jäähalli rakennettiin jo 1862. Victoria Rinkin jää oli luonnonjää, joka ei aina kestänyt lehtereille pakkautuneiden katsojien lämpöä. (Kuva: McCord Museum, » lähde)

Tekojäähallit nousivat Pohjois-Amerikkaan 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana. National Hockey Leaguen (NHL) perustaminen ja ammattilaisurheilun erkaantuminen omaksi saarekkeekseen olivat tässä ratkaisevia tekijöitä. Jääkiekkoilijoista tuli viihdetähtiä ja joukkueet omistavat bisnesmiehet halusivat parantaa katsojien viihtyvyyttä rakentamalla isompia ja parempia halleja.

Kanadalainen versio hockey-pelistä levisi nopeasti vanhalle mantereelle ja syrjäytti suurimmalta osin bandyn. Jääkiekko vakiintui eurooppalaisiin suurkaupunkeihin ja sen keskuksina toimivat Lontoo, Pariisi, Bryssel, Praha ja Berliini. Eurooppalaisten metropolien kautta jääkiekko keräsi paljon nuorta kaupunkilaisväestöä tukijoukkoihinsa ja otti paikkansa modernisoituvassa yhteiskunnassa.

1862
Maailman ensimmäinen jäähalli avataan Kanadan Montrealissa.
1899
Jäähockey-peliä pelataan ensimmäisen kerran Helsingin Pohjoisrannassa.
1908
Kansainvälinen Jääkiekkoliitto perustetaan Pariisissa.

Euroopassa tekojäitä oli rakennettu jo Pohjois-Amerikkaa varhaisemmassa vaiheessa. Ensimmäiset avotekojääradat valmistuivat 1870-luvulla, kun keinotekoisella jäällä luisteltiin niin Iso-Britanniassa kuin Itävallassa. Halleihin tekojään rakensivat ensimmäistä kertaa saksalaiset: Frankfurt am Mainiin vuonna 1882 ja Müncheniin vuonna 1890.

Eurooppalaisen ylimystön suosima jääkiekko myös organisoitui nopeasti: Kansainvälinen Jääkiekkoliitto (LIGH, myöhemmin IIHF) perustettiin Pariisissa vuonna 1908 ja Euroopan mestaruudesta pelattiin vuonna 1910. Jääkiekkoa ajavan väen aktiivisuuden ansiosta lajista tehtiin lisäksi olympialaji vuoden 1920 Antwerpenin kisoihin. Samanlaisia suunnitelmia oli ollut myös jääpallon varalle, mutta kiekon nousun seurauksena ne kuopattiin pikaisesti kaikessa hiljaisuudessa.

Suomeen hockey levisi yhdessä rinnakkain pelatun bandyn kanssa vuosisadan alussa. Esimerkiksi HIFK:ssa ja HJK:ssa pelaajat harrastivat tyypillisesti molempia lajeja.

"Kaikkialla peliä kuitenkin häiritsivät railot, lumi ja sohjo."

Urheilulehti kirjoitti vuonna 1899, että - Helsingin edustan jäätiköillä pelattiin hockeypeliä, jossa pelaajat koettavat varstantapaisilla sauvoilla, vihollisten vastustaessa, lyödä pyöreätä, jäätä myöten liikkuvaa kiekkoa vastapuolen portista läpi.

Tulkinnasta riippuen uutisessa puhutaan joko jääpallosta tai –kiekosta. Kyseiset lajit kuitenkin kisasivat keskenään ihmisten suosiosta sekä jäätilasta. Näissä kilpailuissa jääpallo oli pitkään johtopaikalla.

Uudet talvilajit innostivat suomalaisia varsinkin maamme kasvavissa teollisuus- ja kauppakaupungeissa Tampereella, Helsingissä ja Viipurissa. Nuorekkaissa keskuksissa teollistuminen oli kasvattanut ihmisten aktiivisuusaikaa, mikä myös muutti suomalaisten arvomaailmaa. Kaupunkilaiset oppivat ihannoimaan nopeutta ja tehokkuutta. Kilpaurheilu iski tähän väliin tarjoamalla tuoreelle kaupunkilaisväestölle juuri sen kaipaamaa viihdettä: vauhdikkaasti eteneviä urheilulajeja. Nopeatempoinen jääkiekko pärjäsi tässä kisassa hyvin. Pelit tapahtuivat aluksi järvien ja merien jäillä. Myöhemmin ottelut pelattiin jäädytetyillä maa-alueilla, kuten tenniskentillä ja uimalaitoksille. Kaikkialla peliä kuitenkin häiritsivät railot, lumi ja sohjo.

Yhteiskunnan päättäjätaholla urheilu nähtiin keinona rauhoittaa kaupunkien ja kuntien elämää. Liikuntaa pidettiin erityisesti hyvänä tapana pitää nuoret miehet poissa viinan ja yleisen lorvimisen aiheuttamista ongelmista. Kilpaurheilun suosio kasvun myötä julkinen sektori innostui kaikenlaisen liikkumisen tukemisesta, mitä varten kunnat perustivat omia liikunta-asioiden hallintoelimiä, joita Valtion urheilulautakunta (VUL) tuki ja ohjasi.

VUL:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1920 "Suomen kilpaurheilun isä" Ivar Wilskman. Vuonna 1929 organisaation toimintaa uudistettiin ja lautakunta nousi suomalaisen urheilun suurimmaksi vallankäyttäjäksi. VUL vastasi valionavustusten jakamisesta urheiluliitoille sekä liikuntapaikkarakentamiselle.

25.2.1934 Ilves-HJK 3-2, Palomäen uimalan kenttä. Ilves otti kolmen sarjaottelun pituisessa SM-sarjassa ainoan voittonsa päätöspelissä Helsingin Jääkiekkoklubia vastaan. (Kuva: Tampereen museoiden arkisto)

Tampere: jääkiekon kehto

Helsingin ja Viipurin tavoin kilpaurheilu saavutti suurta suosiota myös Tampereella. Kaupunkiin perustettiin yksi maamme ensimmäisistä kunnallisista urheilulautakunnista vuonna 1922. Lautakunnan tehtäväksi määriteltiin hoitaa kaupungin kesä- ja talviurheilupaikkoja, mutta jäälajien kannalta tärkeiden Pyhä- ja Näsijärven luistinratojen ei katsottu kuuluvan näihin. Radat jäivätkin urheiluseura Pyrinnön sekä työläisurheilijoiden piirikunnan hoidettaviksi. Kaupunki avusti toimintaa maltillisella panostuksella, kunnes nimesi jääradat lopulta lautakunnan vastuulle vuonna 1936.

Minimaallisesta julkisesta tuesta huolimatta jääkiekko saavutti kuitenkin Pirkanmaan maaseutualueella poikkeuksellista suosiota. Erityisesti laji sai tukea Suomen Luistinliitolta, jonka johtohahmot Yrjö Salminen ja Walter Jakobsson toimivat aktiivisesti kiekon puolesta. Salminen oli tutustunut lajiin 1920-luvulla työskennellessään Kanadassa ja legendan mukaan jopa toimitti Suomeen maamme ensimmäisiä jääkiekkomailoja. Tarinassa Salminen ilmestyi Pyrinnön junioreiden harjoituksiin tapaninpäivänä vuonna 1926, heitti mailat jäälle ja totesi kuolemattoman lakonisesti - pelakkaa pojjaat.

Luistinliitto järjesti muutenkin tamperelaisille näiden kipeästi kaipaamia jääkiekkovarusteita sekä tarvittavaa valaistusta. Valot mahdollistivat pelaamisen myös ilta-aikaan, mikä oli tärkeä tekijä työväkivoittoisella Tampereella. Jääpallokentällä ei vastaavanlaisia valoja ollut. Luistinliitto pyrki kasvattamaan jääkiekon suosiota myös markkinoimalla kiekkoa kansainvälisenä lajina, jossa oli mahdollista saavuttaa arvokisamitaleja. Kampanja toimi hyvin olympiamenestyksen hullaannuttamassa Suomessa.

Luistinliiton toiminnan motiivi oli varsin yksinkertainen: pienessä kaukalossa pelaavat jääkiekkoilijat tarvitsivat paljon vähemmän arvokasta jäätilaa toimintaansa kuin jääpalloilijat. Jääkiekko-ottelun ollessa käynnissä taito- ja pikaluistelijat pystyivät käyttämään kaukalon ulkopuolisen alueen omiin tarkoituksiinsa toisin kuin jääpallo-ottelun aikana. Esimerkiksi Mariankadulla Ilves ja TBK harjoittelivat tavallisesti kahdella kolmasosalla kenttää samaan aikaan, kun yleisöluistelijat pyörähtelivät toisessa päässä.

Jääkiekkoinnostus kasvoikin suureksi Tampereella ja kaupungissa otettiin monia lajin ensimmäisistä kehitysaskeleista. Tampereella pelattiin maamme pääsarjakiekkoilun ensimmäinen ottelu pelattiin vuonna 1928 ja kaupungissa vuonna 1931 perustetusta urheiluseura Ilveksestä kehittyi koko suomalaisen jääkiekkoilun edelläkävijä. Seura muun muassa jäädytti vuonna 1934 ensimmäisiä pelkästään jääkiekolle tarkoitettua kenttiä kaupungin Koulukadulle. Ilves vaikutti paljon siihen, että vielä ennen sota-aikaa jääkiekko keräsi Tampereella enemmän harrastajia kuin jääpallo. Bandy keräsi kaikkialla muualla Suomessa enemmän kannattajia, mutta Tampereelle jääpallo ei koskaan juurtunut. Kehitystyön ansiosta juuri Tampereelta myöhemmin muualle Suomeen lähteneet pelaaja- ja valmentajavirrat levittivät jääkiekkotietoutta ympäri maatamme.

Jääkiekon organisoituminen ennen sota-aikaa

Sarjatoiminnan alkamisen yhteydessä suomalainen jääkiekkoilu organisoitui. Vuonna 1929 perustettiin Jäähockey-liitto, jonka perustamiskokoukseen osallistuivat Helsingin Luistelijat, Helsingfors Skridskoklubb, Ryska I.F. Start (Helsinki), TPS, I.F.K. Åbo, HIFK, HJK, KIF, HPS Viipurin Luistinseura, V. Ja U-seura Reipas, KuPs, Kajaanin Palloilijat, Tampereen Pyrintö, Tampereen Palloilijat, Savonlinnan Riento ja Varkauden Suojeluskunnan Palloilijat. Osallistujat kuvaavat hyvin jääkiekon varhaista keskittymistä suuriin kaupunkeihin: 17 seurasta seitsemän tuli Helsingistä, kaksi Turusta, Tampereelta sekä Viipurista. Liiton toiminta pysyi kuitenkin vaatimattomana, eikä sillä ollut esimerkiksi edes omaa toimistoa tai sihteeriä.

1927
Suomen Luistinliitto ottaa jäähockeyn ohjelmaansa.
1929
Suomen jäähockeyliitto perustettiin 20. tammikuuta. HJK voittaa ensimmäisen Suomen mestaruuden.
1933
Jääkiekkomaajoukkue pelaa ensimmäisen ottelunsa ulkomailla ja häviää Ruotsille 1–11.

Järjestö muutti nimensä nopeasti Suomen Jääkiekkoliitoksi (SJL) ja otti jäätilan turvaamisen ykkösprioriteetikseen. Liiton työtä auttoi kuntien päätös aloittaa kenttien säännölliset jäädytystyöt 1930-luvulla. Valtion urheilulautakunnalta Jääkiekkoliitto ei kuitenkaan saanut tukea, vaan sen avustushakemukset hylättiin järjestelmällisesti. VUL:n mielestä jääkiekko ei täyttänyt ehtoja, jonka mukaan laji olisi suurten kansanryhmien suosiossa, ja jonka tukeminen olisi erityisen edullista. Lautakunta piti jääkiekkoa pienen porukan puuhasteluna, jonka harrastaminen oli kallista, ja joka ei edes edistänyt suomalaista liikuntakasvatusta. Lisäksi jääkiekko nähtiin lajina ainoastaan omaksi versioksi jääpallosta, eikä edes SJL:n olemassaoloa pidetty tarpeellisena.

Vuonna 1937 Jääkiekkoliitto liittyi Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) jäseneksi, jonka myötä lajin maantieteellinen levinneisyys ja harrastajamäärien kasvu vauhdittuivat. SVUL esimerkiksi hankki SJL:lle varusteita ja auttoi urheilukenttien harjoitusvuorojen järjestämisessä. SVUL:ssa. Suurempien suunnitelmien esteenä oli kuitenkin Lauri "Tahko" Pihkala, jonka halusi tehdä kehittämästään pesäpallosta Suomen kansallispelin, eikä tuon suunnitelman tielle tai rinnalle mahtunut mikään muu urheilulaji.

Toisen maailmansodan aikana Jääkiekkoliiton toiminta oli rajoittunutta. SM-sarja saatiin pelattua loppuun vain vuosina 1939, 1941 ja 1945. Maajoukkue teki kuitenkin historiaa pelaamalla ensimmäisen jääkiekko-ottelun vastavalmistuneella Helsingin Olympiastadionilla. Lisäksi joukkue teki kuukauden mittaisen pelimatkan Keski-Eurooppaan.

Sodassa kaatui muiden urheilijoiden joukossa myös useita jääkiekkoilijoita, mutta enemmän konflikti vaikutti kilpailevan jääpallon kehitykseen. Kaatuneiden pelaajien lisäksi varsinkin lajin toisen keskuksen, Viipurin menetys vaikutti bandyyn dramaattisesti. Kaupungin menestyksekkäät joukkueet hajosivat ja viipurilaiset pelaajat hajaantuivat evakkoina ympäri maatamme.

Jääkiekko-ottelu Hesperian kentällä Helsingissä vuonna 1958. Helsingin Jääkiekkoklubi pelaa vaaleissa pelipaidoissa. (Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseon arkisto)

Ensimmäiset jäästadionit

Sotien jälkeen jääkiekon kehitys jatkui pitkälti Hämeessä ja Tampereen Koulukadusta kehittyi lajin keskus. Tamperelaiset suhtautuivat lajiin vakavasti ja jääkiekkoa oli pelattu kaupungissa aktiivisesti myös sodan aikana. Lisäksi luonto oli Hämeen puolella, missä etelää pidempi talvi auttoi alueen jäätilanteessa. 1950-luvun kynnyksellä nuoremmat ja paremmat pelaajat valtasivat tamperelaisseurojen pelipaikat toisin kuin esimerkiksi Helsingissä. 1940- ja 1950-lukujen vaihde olikin Hämeen jääkiekkojoukkueiden valtakautta niin SM-sarjassa kuin maajoukkueessakin.

Tampere ja Hämeenlinna panostivat ensimmäisinä kiinteisiin rakenteisiin. Molemmille paikkakunnille rakennettiin 1940-luvulla talkoovoimin jäästadionit, joissa oli paikkoja useammalle tuhannelle katsojalle. Jäästadionit paransivat yleisön viihtyvyyttä, josta aiemmin olivat vastanneet lähinnä lakritsaa myyvät pelaajien tyttöystävät sekä kentän laidalla radiosta soitettu musiikki.

1948
Vaakunan leijona tulee maajoukkueen pelipaitaan.
1949
Suomi voitti ensimmäiset pelinsä MM-kisoissa voittamalla Norjan 7–3 ja Belgian 17–2.
1952
Suomi osallistui ensimmäisen kerran olympiaturnaukseen Oslossa. Se sijoittui seitsemänneksi.

Jääkiekkoliitossa Hämeen dominointi nähtiin haitallisena ja kehitystä jarruttavana tekijänä. SJL joutui kuitenkin toteamaan pettyneenä kauden 1948-1949 päätteeksi – ettei hämäläisten jääkiekkohegemonia liene vielä pitkään aikaan murrettavissa.

Liitto halusi levittää lajia tasaisesti ympäri maata ja kasvattaa sitä kautta jääkiekon suosiota. SJL:n toiveissa laji leviäisi ennen kaikkea Itä- ja Pohjois-Suomeen heikkolumisten talvien varalta: maamme kylmimmät seudut voisivat toimia myös varakenttinä leutojen talvien varalle. Varsinkin länsirannikon jäätilanne oli toistuvasti surkea ja esimerkiksi turkulaiset saivat jatkuvasti kuulla näkevänsä jäätä vain Hamburger Börsin grogilaseissa.

Levitysstrategiaansa Jääkiekkoliitto toteutti muun muassa peluuttamalla maajoukkuetta eri paikkakunnilla. Työ tuotti tulosta ja 1950-luvun puolessa välissä Kuopio, Karhula ja Lappeenranta nousivat pääsarjatasolle. Liitto on jatkanut tätä toimintaa nykypäiviin saakka ja maajoukkue onkin esiintynyt Suomessa reilusti yli 100 paikkakunnalla.

Tekojääkausi alkaa Tampereelta

1950-luvun alkaessa Suomi palautui kohti normaalia elämää. Sotakorvauksien maksaminen oli loppusuoralla ja sotaevakot pitkälti asutettu uusilla seuduille. Aika entinen ei kuitenkaan enää palannut vaan suuri yhteiskunnallinen murros oli tulossa. Vanha maaseutuun nojaava elämäntapa ei valtiojohdon suunnitelmista huolimatta tarjonnut kasvavalle väestölle elantoa. Suuret ikäluokat lähtivät kohti maamme kasvavia keskuksia ja muuttoliike maalta kaupunkeihin oli alkanut. Teollisuuskeskuksissa Neuvostoliitolle suoritettavien maksujen kehittämä teollisuus imi työvoimaa kiihtyvällä tahdilla.

Varsinkin Helsinki uudistui. Pääkaupunki oli selvinnyt sota-ajan pommituksista tilanteeseen nähden hyvin ja tulevat olympialaiset vauhdittivat infrastruktuurin rakentamista. Kalliitakin rakennushankkeita saatiin valmiiksi kisojen varjolla. Arvomaailmassa vanha sisällissodan jälkeinen militarismia myötäillyt oikeistolaisuus joutui väistymään paasikivimäisen sovittelun tieltä. Myöhemmin sukupolvien välinen ero leimahti suureksi muun muassa vasemmistohenkisen opiskelijaradikalismin myötä.

Urheilukulttuurissa merkittävää oli urheilulautakuntien määrän lisääntyminen ja 1960-luvulle tultaessa lähes jokaisessa maamme kunnassa julkinen sektori oli ottanut liikkumiseen liittyvät asiat kontolleen. Tämä oli seurausta uusien urheilulajien kasvaneesta suosiosta, jotka tyypillisesti edellyttivät monimutkaisia ja rakennettuja liikuntapaikkoja. Niitä rakennuttamalla kunnista kasvoi maamme suurin liikuntapalveluiden tuottaja, mitä ne ovat edelleen tänä päivänä.

"Paikallisten harjoitus- ja peliolosuhteet avasivat suomalaisten kiekkomiesten silmät."

Modernisaation edetessä televisiot yleistyivät suomalaisten kodeissa, mikä muutti myös käsitystä urheilun seuraamisesta. Miljoonan televisioluvan raja ylitettiin maassamme vuonna 1969 ja jääkiekon MM-kisat näkyivät vastaanottimissa vuodesta 1961 alkaen.

Kansainvälisessä jääkiekkoilussa avotekojääratojen ja jäähallien rakentaminen oli kiihtynyt Euroopassa 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin niitä valmistui yli 80 kappaletta. Jääkiekkomaista esimerkiksi Tshekkoslovakiassa tekojääkausi alkoi vuonna 1931 ja Ruotsissa vuonna 1939.

Suomessa jäälajeja pelattiin kutienkin luonnonjäillä vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen. Tekojäiden puutteesta huolestuttiin kunnolla 1940-luvun lopulla maajoukkueen Tšekkoslovakian pelimatkan seurauksena. Paikallisten harjoitus- ja peliolosuhteet avasivat suomalaisten kiekkomiesten silmät ja Leijoniksi nimetyn maajoukkueemme pelättiin jäävän kehityksessä jälkeen lyhyemmän pelikauden takia. Luonnonolosuhteissa pelattava kausi kesti vain noin kolme kuukautta, kun tekojäällä pystyi Keski-Euroopassakin pelaamaan ainakin kaksi kertaa pidempään.

Jääkiekkoliiton tekojääunelman esteenä oli kuitenkin puuttuva rahoitus. Esimerkkiä katsottiin Ruotsista ja SJL lähti länsinaapurin tapaan hakemaan tukea ensisijaisesti julkiselta sektorilta. 1950-luvun alku oli kuitenkin taloudellisesti haastavaa aikaa ja useat eri tahot olivat sitoutuneet pitkiin projekteihin vuosikausiksi. SJL joutuikin tyytymään luonnonjääratojen parantamiseen esimerkiksi kaukaloita rakentamalla ja valaistusta lisäämällä.

Tilanne oli kuitenkin tukala, sillä varsinkin Tšekkoslovakia–matkan kaltaiset tempaukset kasvattivat jatkuvasti jääkiekon suosiota. Niin Jääkiekkoliiton jäsen- kuin seurojen määrä kasvoivat vauhdikkaasti ja peleihin tarvittavan jäätilan kasvattaminen oli työn ja tuskan takana Jääkiekkoliitto etsikin tukea - tehtaista, kauppaloista ja kaupungeista.

Jääkiekkokansa yhdistyi urheilukulttuurissa harvinaisesti yli poliittisten raja-aitojen, kun SJL ja TUL:n jääkiekkojaosto kirjoittivat yhteisen "myyntikirjeen" kuntien urheilulautakunnille. Sekä oikeisto että vasemmisto vetosivat jääkiekon suosimiseen yleisessä päätöksenteossa.

- Suomen kansa on urheilukansaa. Se on ollut sitä jo ennen nykyaikaisia olympiakisoja ja se on sitä edelleen. Urheilumme alku perustuu suurimmaksi osaksi yleisurheilulle ja osaksi myös painille, kun taas kaikki muut urheilumuodot, joita meillä nykyisin harrastetaan, ovat nykyajan lapsia. Niiden luku nousee noin kolmeenkymmeneen. Näihin kuuluu mm. Jääkiekkoilu, joka ei kuitenkaan ole vielä päässyt sille kuuluvaan asemaan. Syynä tähän ovat sekä pelin uutuus maassamme että ennen kaikkea tietämättömyys jääkiekkoilun edusta jääpalloiluun nähden ja puutteelliset tiedot jääkiekkoradan rakennelmista.

Ilveksen ja Tapparan välinen ottelu Koulukadun tekojääradalla vuonna 1958. (Kuva: Reino Branthin, Tampereen museoiden arkisto)

Muutama sana itse pelistä. Jääkiekkoilu on talvipeli, jota pelataan jäällä samoin kuin jääpalloakin. Radan suuruus on kuitenkin vain 62 x 26 m mahtuen se esim. Vaikka poikittain jääpalloradalle, jonka mitat ovat 64 x 108. Sen hoitokustannukset ovat tästä syystä sangen huokeat verrattuna viimeksi mainitun kustannuksiin. Jääpalloiluun nähden on jääkiekkoilulla se valtava etu, että sitä voidaan pelata sekä päivisin että iltaisin. Näin myöskin se osa nuorisosta, jonka täytyy olla ansiotyössä tai opintojensa ääressä päivisin, voi iltaisin harjoittaa liikuntaa ja urheilla jääkiekkoilun parissa. Iltapelin tekee mahdolliseksi sähkövalaistus, jonka asentamiskustannukset eivät kunnalle muodostu suureksi rasitukseksi.

Jääkiekkoa harrastavien seurojen lukumäärä kasvaa niin ikään jatkuvasti. Jääkiekon puolesta puhuu sekin, että se on kansainvälinen urheilumuoto, jota taas esim. Jääpallo ei ole. Nopeudessaan, vauhdikkuudessaan, tilanteiden äkkinäisissä vaihtumisissa ja kirkkaisiin väreihin pukeutuneine pelaajineen valaistulla jääkiekkoradalla, joka jyrkästi erottuu ympäröivästä hämärästä, jääkiekkoilu kulkee eteenpäin ja saa yhä uusia ystäviä.

Me haluamme viedä jääkiekkoilua eteenpäin. Me haluamme tehdä siitä nousevan miespuolisen nuorisomme talvisen suosikkipelin. Me autamme ponnisteluissa tämän päämäärämme saavuttamiseksi.

1956
Tampereen Koulukadulle avataan Suomen ensimmäinen tekojäärata 22. marraskuuta.
1959
Suomen ensimmäinen voitto Ruotsista numeroin 4–1.
1962
Suomen arvokisamitalitili avautuu, kun se saa EM-hopeaa Colorado Springsissä.

Suurta tukea ei kuitenkaan ollut saatavilla ja niinpä jääkiekkoväki otti kehityksen omiin käsiinsä. Helsingissä perustettiin Keinojää ry:n ajamaan tekojäärata-asiaa pääkaupunkiin. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin HJK:n Kalevi "Kallari" Ihalainen ja sen tavoitteeksi kirjattiin - edistää jääurheilun kehitystä Suomessa. Yhdistyksen asiakirjoista tosin selviää, ettei ry laskenut jääpalloa jääurheiluksi.

Yhdistyksen toimintaa leimasivat erilaiset vaikeudet. Keinojääratoja ja jäähalleja vastustettiin useissa yhteiskuntamme ryhmittymissä. Negatiivisen asenteen motiivit olivat yleensä taloudellisia, mutta esimerkiksi Lauri Pihkala totesi suoraan luistelun katon alla tarkoittavan urheilun kuolemaa. Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harry Lindbladin mukaan vastaavanlainen ajatus oli yleinen myös useamman kunnan urheilulautakunnassa.

Vastustus pakotti Keinojää ry:n muutoksiin ja vuonna 1954 toiminta aloitettiin alusta Jääkenttäsäätiö-nimellä. Uudessa organisaation perustamisen ideana oli sitouttaa Helsingin kaupunginvaltuusto mukaan myöntämällä sille riittävä edustus säätiössä. Muut edustajat tulivat SVUL:sta, TUL:Sta, SJL:sta, Suomen Luistinliitosta ja Keinojää ry:stä. Säätiö aloitti toimintansa tutulla tavalla: Jääkiekkoliiton Teuvo Vaissi lähetettiin Ruotsiin tutkiman paikallisia keinojääratkaisuja. Säätiön toiminta ei kuitenkaan riittänyt Jääkiekkoliitolle, jonka mukaan lajin kilpailutoiminnan järjestäminen oli - muodostumassa ylivoimaiseksi, mikäli keinojäätä ei pian saada aikaan. Nopeuttaakseen toimintaa liitto perustikin vuonna 1955 oman teknisen valiokunnan. Sen tehtäväksi tuli levittää tietoa jääkiekon vaatimuksista ja erityisesti harrastus- sekä peliolosuhteista.

"Salmelinin lupaus, helsinkiläisten hidastelu ja Tampereen kaupunginvaltuuston suopeus nostivat hämäläiset kehityskilpailun piikkipaikalle."

Helsinkiläisten kompastelua ja erilaisia yrityksiä tekojää-asiassa oli seurattu tarkkaan Tampereella. Paikallinen lehdistö käänsi tilanteen pääkaupunki vastaan muu Suomi –asetelmaksi vuonna 1956 – Mitä kauemmin maan ainoa keinorata on Helsingissä, sitä varmemmin Tampereen ja yleensäkin maaseudun jääkiekkoilu menettää asemansa. Valaisevana esimerkkinä tällaisesta tilanteesta voidaan mainita uimahallin rakentaminen Helsinkiin, mikä johti siihen, ettei maaseutulaisilla uimareilla ollut enää paljonkaan sanomista uintiurheilun alalla. Kun keinojääradan turvin harjoitukset voidaan aloittaa ainakin puolitoista kuukautta normaalia aikaisemmin, saisivat helsinkiläiset ratkaisevan valmennusetumatkan heti radan rakennettuaan.

Ajan hengen mukaisesti tamperelaiset hakivat oppia Ruotsista ja kaupungin edustajat tutustuivat moderneimpaan tekojäärata-tekniikkaan Göteborgissa vuonna 1955. Tampereen Pyynikki Oy:n olut ja virvoitusjuomatehtaan toimitusjohtaja Simo Salmelin oli luvannut jo 1940-luvulla panimon jäähdytyslaitteiden kylmän veden tekojääkentän tarpeisiin omakustannehintaan. Tehdas sijaitsi kaupungin vanhan Talous- tai "Soppakoulun", nykyään Koulukadun kenttänä tunnetun alueen vieressä. Ilves oli järjestänyt kentällä harjoituksia jo 1930-luvulla, joten paikka soveltui jääkiekkoväellä hyvin.

Salmelinin lupaus, helsinkiläisten hidastelu ja Tampereen kaupunginvaltuuston suopeus nostivat hämäläiset kehityskilpailun piikkipaikalle. Maamme ensimmäinen tekojää- tai keinojäärata, kuten nimi ennen kuului, valmistui Koulukadulle marraskuussa 1956. Apulaiskaupunginjohtaja Erkki Napoleon Lindfors kiittelikin radan valmistuttua kaupungin, urheiluväen ja teollisuuden yhteistyötä ja totesi – Tampereen kaupunki on urheilun piirissä ollut useilla aloilla edelläkävijä. Täällä ovat maan ensimmäiset kunnalliset voimistelusalit ja täällä on aloitettu kunnallinen luistinratatoimintakin. Vajaa vuosikymmen myöhemmin Lindfors oli myös suuressa roolissa rakentamassa maamme ensimmäistä jäähallia Tampereen Hakametsään.

Tekojään ansiosta Suomen mestaruussarjaa vaivanneet otteluongelmat jäivät nopeasti historiaan. Kaudella 1956–57 talvi oli kaiken lisäksi erittäin hyvä jääkiekon pelaamiselle, joten SJL:n mukaan lopputalvella olisikin voitu pelata jopa suunniteltua enemmän otteluita. Uudessa tilanteessa Jääkiekkoliitto pystyi laatimaan realistisia suunnitelmia pelikauden pidentämisestä. Kehityksen oli kuitenkin jatkuttava - kotimainen sarjatoiminta saadaan oikealle tolalle vasta, kun 1-2 keinojäätä saadaan lisää. Helsinki on tässä mielessä avainasemassa, ja koska putkisto on jo olemassa, on hyvä toiveet koneistonkin saamiseksi. Tavoite oli varsin maltillinen: Koulukadun radan valmistuessa Ruotsissa oli jo 27 tekojäärataa.

Seuraavassa osassa (Ulkojäiltä jäähalleihin, harrastuksesta viihdetuotteeksi: suomalaisen jääkiekkoilun nousu kansallislajiksi) perehdytään maamme tekojääratojen maantieteelliseen levittäytymiseen ja ensimmäisten jäähallien rakentamiseen.

» Lähetä palautetta toimitukselle