Valko-Venäjän taktiikkana oli Suomen yllättäminen heti pelin alussa, yhden tai kahden maalin tekeminen sekä johdon suojeleminen. Taktiikka olikin lähellä onnistua, kun joukkueella oli useita hyviä maalipaikkoja. Pelillisesti Valko-Venäjä oli selvästi niskan päällä. Se hallitsi pelin virtausta, sai pitkiä hyökkäyksiä ja loi Suomea enemmän maalipaikkoja.

Avauserä oli Leijonilta lähinnä selviytymistaistelua, mikä oli yllättävää, kun vastassa ei kuitenkaan ollut aivan lohkon kärkijoukkue. Joka tapauksessa ensimmäinen erä osoitti karulla tavalla Kari Jalosen pelitavan selkeät heikkoudet.

Toki Valko-Venäjä oli yllättävän hyvä alussa. Se paineisti jokaisella kentän osa-alueella hurjalla energialla, mikä kuitenkin lopulta näkyi pelin edetessä joukkueen väsähtäessä.

Leijonien pelistä puuttui rakenne ja toisteisuus, joiden merkitys kovan paineen alla pelattaessa korostuu. Leijonien peli meni sekavaksi siirtokiekkojen viljelemiseksi ja väsyneenä puskemiseksi, kun paineen alta ei päästy järkevästi pois.

Kolmen kaistan hyökkäämistä ja lyhytsyöttöpeliä oli ajoittain mutta niitäkin lähinnä vain yhdellä ketjulla. Aleksander Barkovin johtama hyökkäyskolmikko pystyi toisteisesti hyökkäämään laadukkaasti kolmelta kaistalta. Muilla ketjuilla keskialueen ylittäminen oli liikaa kiekon kuskaamisen varassa. Barkovin loistava puolustustaito korostui, kun hän pystyi kiekonriiston jälkeen avaamaan peliä nopeasti laidalle, jolloin hyökkäys pääsi vyörymään koko kentän leveydeltä.

Nopeaa kiekkokontrollia pelaajien vaistoihin luottaen

Jalosen Leijonien pelaamisessa oli Valko-Venäjää vastaan paljon samoja piirteitä kuin viime kevään Kanadassa. Perusajatuksena Jalosen hyökkäyspelikirjassa näyttäisi olevan nopea kiekkokontrollijääkiekko, jossa pelataan paljon kiekon kanssa mutta ilman tiukkoja rakenteita. Silloin ratkaisut jäävät pitkälti yksilötaidon varaan.

Leijonien pelissä ei ollut jatkuvaa toisteisuutta, vaan siinä oltiin paljon pelaajien vaistojen varassa. Laadukkaamman pelaajamateriaalin myötä Suomi pystyi ottelua hallitsemaan toisen erän alusta lähtien.

Leijonien paras ase Valko-Venäjää vastaan näytti olevan nopeat vastahyökkäykset, joiden seurauksena Suomi suurimman osan maaleistaan tekikin. Myös hyökkäysalueen hyökkäyspelissä kiekko liikkui nätisti pelaajalta toiselle, ja pelin edetessä viisikot löysivät koko ajan paremmin yhteispeliään.

Toisessa ja kolmennessa erässä Leijonat malttoi jauhaa hyökkäyspeliään kulmissa, mikä johti pitkiin hyökkäyksiin ja täydelliseen pelin hallintaan. Puolustajat osallistuivat yllättävänkin aktiivisesti kulmapelissä.

On odotettavaa, että kovemmissa peleissä Leijonat hieman passivoittaa pelaamistaan ja nojaa tiukkaan puolustukseen sekä vahvaan suorahyökkäyspelaamiseen. Heikompia maita vastaan uskalletaan ottaa enemmän riskejä, mutta kovissa peleissä riskittömyys korostuu.