Eletään joulunalusaikaa 2014. Kärppäpelaajat Lasse Kukkonen, Julius Junttila ja Joonas Komulainen − joka tuolloin vielä pelasi Kärpissä ̣− ovat lentokoneessa matkalla Venäjältä Suomeen. Samassa koneessa on lisäksi muun muassa yksi kuvitteellinen venäläinen kärppäpelaaja sekä venäläinen toisinajattelija matkalla Ouluun ihmisoikeuskonferenssiin.
Juoni ottaa kerralla kunnon sysäyksen, kun kone tekee pakkolaskun Vienan Karjalaan. Eloonjääneet ovat yhtäkkiä vuosisadan myrskyn armoilla eivätkä saa hälytettyä apua.
Tilanne esitellään diplomaattisena selkkauksena, kun tapahtumiin osallistuvat Suojelupoliisi, Venäjän federaation turvallisuuspoliisi FSB sekä Jesse Hackmanin johtama huippusalainen pelastusryhmä.
Yksityisetsivälle annetaan tehtäväksi noutaa pakkolaskun uhrit Suomeen. Samaan aikaan useat tahot sekä Venäjällä että Suomessa kiinnostuvat operaatiosta ja ihmettelevät julkisuuden henkilöiden äkillistä katoamista.
Mukana todellisia henkilöitä
Edellä mainittujen kärppäpelaajien lisäksi kirjassa ovat mukana muun muassa Kärppien toimitusjohtaja Juha Junno sekä selostaja Ari "Stenkka" Stenius. Aitojen ihmisten todellisia ominaisuuksia on kirjassa pyritty hyödyntämään. Esimerkiksi Kukkonen kuvataan nöyränä johtajatyyppinä. Komulaisesta taas nostetaan esille erämiestaidot.
Kovin yksiulotteisiksi ja pinnallisiksi sivuhenkilöt kuitenkin jäävät Hackmanin varastaessa show'n. Yle Urheilun haastattelussa Kukkonen kehui tunnistaneensa itsensä kirjan sivuilta. Epäilemättä pelaajat pystyvät itsensä tunnistamaan, mutta lukijana olisin toivonut aitojen ihmisten rohkeampaa käsittelyä.
Paulow viittaa useasti malesialaisen lentokoneen maahansyöksyyn Ukrainassa ja vihjailee melko suoraan Venäjän osuudesta. Venäjän hallintoa kuvataan muutenkin hyvin kriittiseen sävyyn, mutta Kärppien suuntaan kirjailija on niin sanotusti rähmällään.
Kärppäselostaja Steniusta ja Kalevan toimittaja Anssi Väisästä Paulow sentään uskaltaa käsitellä huomattavasti herkullisemmin. Kärppäpelaajien mukaanotto ja käsittely kirjassa tuntuvat tällaisenaan lähinnä mainonnalta − samoin eri tuotemerkkien ja Oulun ravintoloiden yksityiskohtainen esittely.
Jääkiekko on sivuosassa
Yle Urheilun haastattelussa Paulow mainitsee halunneensa houkutella uudella kirjallaan penkkiurheilijat lukemaan. Itse olen intohimoinen sekä dekkari- että kiekkofani, mutta tällä kirjalla ei kyllä houkutella kumpaankaan harrastukseen.
Myönnettäköön, että en ole aiempia Hackman-dekkareita lukenut. Itsenäisenä teoksena "Kultainen kotka" on kuitenkin vain keskinkertainen dekkari.
Ensimmäiset 300 sivua ovat jopa pitkäveteistä tapahtumien kypsyttelyä. Viimeiset 150 sivua taas vyöryttävät lukijalle juonenkäänteen toisensa perään, mikä sekin alkaa lopulta ärsyttää. Värikäs kieli ja runsas huumori ansaitsevat positiivisen maininnan, mutta tekstistä löytyvien kirjoitusvirheiden hurjasta määrästä pitää puolestaan antaa kritiikkiä.
Erityisen häiritsevä piirre oli jatkuvasti toistuva maininta Suomen ja Venäjän välisestä tunnin aikaerosta. Tämän tarkoitus oli ilmeisesti alleviivata tapahtumien samanaikaisuutta, mutta ainakin omalla kohdalla kyseinen tehokeino tuntui vain lukijan aliarvioimiselta.
Lätkäfanille kirja ei tarjoa juuri mitään uutta. Tunnettujen pelaajien esittely toisenlaisessa ympäristössä on raikas idea, mutta se olisi pitänyt ehdottomasti viedä pidemmälle. Kärppäpelaajat esitetään enemmän Jesse Hackmanin palvelijoina kuin itsenäisinä toimijoina.
Jääkiekko on kirjallisuudessa varsin marginaalinen ilmiö. Siksi "Kultaisen kotkan" johtoajatus oli lupaava. Jääkiekkoilija semi-passiivisena sivuhenkilönä ei kuitenkaan vielä tee kirjasta jääkiekkoaiheista, vaikka kiekkoilija onkin todellinen henkilö.